Sin and Punishment: Successor of the Skies

Tasan kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Sin and Punishment oli kerrassaan omalaatuinen ilmestys. Peli sekoitteli ovelasti hahmokeskeistä toimintaa ja raideräiskintää hieman muinaisen Space Harrierin tyyliin, mutta silti täydellisen omaperäisenä keitoksena. Jatko-osa jatkaa samoilla linjoilla, mutta tekee kaiken 11 kertaa paremmin kuin edeltäjänsä.

Tarinan ytimessä on tällä kertaa ensimmäisen osan päähahmon poika Isa, yhdessä androidiystävänsä Kachin kanssa. Tarinaa on sen enempää turha alkaa edes selittämään, se on vähintäänkin yhtä happoista seurattavaa kuin aiemminkin ja juuri siksi tarjoaa valtavan määrän "Mitäh!?"-hetkiä pelin varrelle. Ensimmäistä kertaa pelatessaan ei koskaan voi olla varma mitä Sin and Punishment: Successor of the Skies heittää seuraavaksi eteen ja vaikka kuinka yrittäisikin arvailla, menee veikkaus yleensä mistiin. Loppupelin galaksien välinen taistelu on eeppisintä mitä olen aikoihin nähnyt. Mikä parasta, ainuttakaan ympäristöä ei kierrätetä ja uutta ihmeteltävää piisaa koko pelin ajaksi.

Peli myös näyttää upealta. Hieman kömpelöt välianimaatiot poislukien, pelin väriloisto on mielettömän hienoa katsottavaa. Visuaalinen suunnittelu on mennyt nappiin muutenkin, sillä peli ei missään vaiheessa mene sekavaksi sohimiseksi. Vaikka ruudun täyttävät eriväriset ammukset ja kaikenkarvaiset hirviöt, kaikki oleellinen erottuu selvästi toisistaan. Esimerkiksi kohti tulevista ammuksista ei missään vaiheessa jää epäselväksi, mitkä voi lähettää takaisin lähettäjälleen.

En todellakaan halua tietää, mitä Treasuren pojat laittavat aamukahvinsa sekaan, mutta tulos on niin erinomaisen hauska, että annoksen saa huoleti tuplata. Juuri kun luulet nähneesi sen kaikkein älyttömimmän hirviön, heittää peli samantien uutta vaihdetta silmään. Sama meno jatkuu aivan loppumetreille asti, eikä mielikuvituksellisuus jää pelkästään vihollisten ulkoiseen suunnitteluun.

Jokainen Sin and Punishment: Successor of the Skiesin kahdeksasta kentästä sisältää kolmesta kuuteen pomotaistelua, joista jokainen on kerrassaan ikimuistoinen. Pomot vaihtelevat hyökkäystaktiikkaansa useaan otteeseen taisteluiden aikana, jokainen niistä on täysin omanlainen kokonaisuutensa ja ne vaativat pelaajalta pelin jokaisen osa-alueen hyödyntämistä. Tasaisin väliajoin sodan säännöt vedetään kokonaan uusiksi - siinä missä yhtä pomohirviötä tulee kurittaa irtihakatuilla junanvaunuilla, on toinen puolestaan vinkeä lähitaistelumäiske. Kentät ja taistelut yhdistettynä, tällaista määrää vaihtelua yhden ja saman pelin aikana en ole tässä lajityypissä nähnyt milloinkaan.

Pelimekaniikka on saanut muutaman uuden tarpeellisen ominaisuuden kylkeensä. Loikkimista ei käytännössä tarvitse enää mihinkään, sillä hahmot voivat tallustelun lisäksi lentää ympäri ruutua. Niinpä pelissä vietetäänkin suurin osa ajasta ilmassa, sillä viholliset täyttävät taivaankannen lisäksi myös maankamaran ammuksista. Edellisestä osasta tutut lähitaisteluiskut ja kohteen lukitus ovat myös tallella, mutta niiden rinnalle sankarilla on arsenaalissaan myös lukitusnapilla ladattava megaisku, joka onnistuessaan tekee rutkasti vahinkoa vastapuoleen.

Isan lisäksi peli on pelattavissa myös Kachilla, jolloin kokemus on hieman erilainen. Kachin latausisku lukitsee useamman kohteen kerrallaan Rezin ja Panzer Dragoonin malliin, ja normaali ampuminen puolestaan lukittuu automaattisesti tähdättävään kohteeseen. Siinä missä Isalla isompien hirviölaumojen kurittaminen sujuu kuin itsestään, Kachilla pelaaminen vaatii enemmän harkintaa ja taktikointia.

Omaa suoritustaan voi parantaa käytännössä loputtomiin, kiitos onnistuneen kerroinjärjestelmän. Jokainen osuma ja kerätty bonus nostaa pistekerrointa 0,1% ylöspäin, pelaajan nahkaan tullut kuti puolestaan laskee kerrointa osuneen ammuksen suurudesta riippuen. Kuolema nollaa pisteet kokonaan. Koska kaikkia vihollisia ei ole mitenkään mahdollista listiä ainoastakaan kentästä ja koska ammuksia saa väistellä tosissaan, ei niin täydellistä suoritusta ole olemassakaan etteikö sitä voisi aina hieman parantaa. Juuri näin pitää hommat hoitaa.

Pelattavuuden kruunaa nappiin osunut ohjaus. Sin and Punishment: Successor of the Skiesia on mahdollista pelata joko tavallisella Wiimote+Nunchuck -yhdistelmällä, Wii Zapper -valopistoolikuorella tai Classic- ja Gamecube-ohjaimilla. Valitsi ohjaimekseen minkä hyvänsä, ei eteneminen jää missään vaiheessa ohjauksesta kiinni. Kaikki toimii sujuvasti, napit löytyvät sieltä mistä pitääkin eikä mitään ole tehty tarpeettoman monimutkaisesti. Wiimotella tähtäily on silti oma valintani, silkan tarkkuutensa ja fiiliksen vuoksi.

Peli tarjoaa myös kaksinpelin, joskin kakkospelaajalle tarjotaan ainoastaan toisen tähtäimen rooli. Ratkaisu on ymmärrettävä, sillä toisella pelihahmolla pelin täydellinen harmonia kaoottisuuden ja selkeyden välillä saattaisi rikkoutua. Eikä kaveri missään nimessä hyödyttömäksi jää: toisesta tussarista on kummasti apua pelin vaikeimissa kohdissa.

Sin and Punishment: Successor of the Skiesin kesto on kaksipiippuinen juttu: allekirjoittaneella kesti hieman vajaat seitsemän tuntia selvittää pelin kaikki kahdeksan kenttää, joten jos tyytyy yhteen läpipelaamiseen, niin pelin arvo voi jäädä vajavaiseksi. Yhteen putkeen pelattavaksi peli on puolestaan karvan verran liian pitkä: nettikeskustelujen perusteella kesto on reilut kolme tuntia, jos tietää tasan tarkkaan mitä tekee eikä kuole matkan varrella kertaakaan. Jos tavoitteena on selvittää peli myös Kachilla sekä avata kaikki piilotetut bonukset, kesto on vähintäänkin riittävä.

Peli on myöskin taatusti riittävän haastava jo helpoimmalla vaikeustasolla, ja etenkin suorituksen loppupuolella alkaa kaivata korkeampia voimia avuksi. Vaikeustaso on kuitenkin reilu - eteen ei missään vaiheessa lyödä mahdotonta tehtävää, vaan Sin and Punishment: Successor of the Skies ainoastaan kehottaa voimallisesti yrittämään kovemmin ja opettelemaan vihollisten liikeradat. Alan todellisille harrastajille peli tarjoaa myös ranking-listat, joiden ennätyslukemat ovat jo tällä hetkellä hirmuiset.

Painakaa nämä sanat mieleenne: Sin and Punishment: Successor of the Skies on peli, josta puhutaan vielä vuosia eteenpäin. Se on kuin Treasuren portfoliotyö kaikista firman vuosien varrella kertyneistä hyvistä ideoista. Genressä, jossa vain pelattavuudella ja pelimekaniikalla on merkitystä, Successor of the Skies ottaa kuninkuuden kukkulan huipulta. Sen ydin on kivikova eikä taatusti aukene kaikille, mutta kaltaisilleni arcade-henkisille ammuskeluille sydämensä menettäneille jäärille se on suurin pelitapaus vuosiin. Kiitos kaikesta, Ikaruga, mutta minulla on nyt uusi lempparipeli konsolissani, eikä se aio poistua sieltä vielä pitkiin aikoihin.