Furry Legends on nykyään muodikkaan oloinen tasoloikan ja fysiikkapuzzlen sekoitus. Karvapallo kierii ja pomppii kenttiä pitkin tuttuun kaksiulotteiseen tyyliin, ottaen fysiikkamallinsa samalla suoraan Little Big Planetista. Tämä tarkoittaa vipuja, jotka päästävät painovoimalla murskaavat piikit liikkeelle, realistisesti toimivia keinuja ja niin edelleen. Koska Little Big Planet onnistui tällä kaavalla, miksei sitten Furry Legends?
No vaikkapa siksi, että pelin ohjaus on rikki-poikki-hajalla. Niin kauan, kuin karvapallo pysyttelee tukevasti maankamaralla, ei ohjauksessa ole kummempaa valitettavaa. Karvapallon hyppely ei sen sijaan noudata minkään maailman fysiikan lakeja, ja on ikävän lennokasta ja epätarkkaa. Se on silti tarkkuuden huipentuma verrattuna siihen tuskaan, mitä taistelun ja ongelmien ratkomiseen käytettävä tuuppiminen on. Periaatteessa tuuppiminen toimii yksinkertaisesti. Nappi pohjaan, ohjaintikusta suunta ja wiimoten huiskaus, avot! Kiiretilanteissa yhdistelmä on kuitenkin turhan hankala ja ennen kaikkea epätarkka. Suuntatikkuun ei voi luottaa, varsinkaan usein vaadituissa kulmaan loikkimisissa. Lisäksi wiimoten huiskaus jää usein tunnistumatta, mikä johtaa epätoivoiseen ohjaimen vispaamiseen ja kipeään ranteeseen. Yhdistelmä tätä kaikkea on sekava ja turhauttava sekametelisoppa, jossa karvapallero lentelee ja liitelee ympäri kenttää usein pelaajan opastuksesta välittämättä.
Lisäksi pelin vastine rahoille on heikoilla kantimilla. Vain viisi kenttää tarjoavat ainoastaan pariksi tunniksi pelattavaa, eikä syytä uudelleen pelaamiseen ole. Ulkoisesti peli on kuitenkin ihan nätti, äänimaailma ei ärsytä ja pelissä itsessään on ideaa. Ongelmien ratkominen ja kenttien tutkiminen olisi todennäköisesti erittäinkin hauskaa, jos ohjaus ei saisi tuskan hikeä otsalle. Gamelionin ensimmäinen peli on ihan ihan jees yritys, mutta jää yrityksen tasolle. Kiitos onnettoman ohjauksen, peli ei oikeastaan onnistu yhdessäkään tavoitteessaan.