Sonic the Hedgehog 4: Episode I

Sega-maskotti Sonicilla riitti menestystä 16-bittisinä aikoina. Sonic the Hedgehog 2:n jälkeen eräs tutkimus jopa väitti, että lapset tunsivat Sonicin paremmin kuin Disneyn Mikki Hiiren. Suosio oli ansaittua, sillä pelit olivat mestarillisia. Juuri näihin aikoihin Sega yrittää palata uudella kaksiulotteisella Sonic the Hedgehog 4:llään.

Saatan olla kyyninen, kun pidin "Sonicin suurta paluuta" hieman liioiteltuna. Sarja on vain polkenut mudassa niin pitkään, että pettymykseen oli pakko varautua. Mutta Sonic the Hedgehog 4 ei ole sarjan huonointa antia. Mukana ei ole typeriä sivuhahmoja, ja peli muistuttaa paljon Sonic the Hedgehog 3:n jatko-osaa, jota en koskaan uskonut näkeväni. Aivan loisteliaiden edeltäjiensä tasolle se ei silti yllä.

Aloitetaan hyvistä puolista. Sonic tuntuu olevan kuin kotonaan kaksiulotteisessa maailmassa. Useat kentät ovat ihastuttavan viihdyttäviä ja tarjoavat useita eri etenemisreittejä. Tapahtumia piisaa kaikkialla. Paineilma pompottaa siilipoloista Dr. Eggmanin salaisessa tukikohdassa, ja pakenen lohkareita muinaisessa mysteerien sokkelossa. Todellinen valopilkku on Road of Cards on Casino Street, jonka välkkyvä kasinoteema pinttyy helposti parhaimpien Sonic-kenttien listalle.

Vauhdikasta tasohyppelyä säestää vanhanajan bittipoppi, joka hivelee kokeneen kehäketun korvia. Peli yksinkertaisesti näyttää ja kuulostaa siltä kuin se olisi tullut klassisten videopelien kulta-ajoilta. Eikä fiilistä vähennä yhtään pelin alussa kajahtava legendaarineen "see-gaa" Sonicin vilistäessä ohitse. Retrokarvat sojottavat niskassani.

Juuri hyvistä pohjasta johtuen onkin sääli, että peli kärsii epätarkasta ohjauksesta. On vaikea sanoa, johtuuko epätarkkuus nykyaikaisista ohjaimista vai pelirungosta, mutta yhtä kaikki se sai siilin heittämään veivinsä ennenaikaisesti useammin kuin kerran. Lisäksi törmäyksentunnistuksessa on puutteita. Joskus tasolta toiselle hyppääminen on muodostunut mahdottomaksi ja olen jäänyt jumiin kenttiin. Bonusesineetkin on ripoteltu sattumanvaraisesti, eikä niistä aina ole hyötyä. Mega Driver -pelien piinkova tarkkuus ja huolellinen suunnittelu loistavat poissaolollaan.

Sonic the Hedgehog 4: Episode I on myös verrattain lyhyt peli. Se sisältää vain neljä erilaista maailmaa, jossa kussakin on kolme kenttää. Kokenut Sonic-pelaajaa viilettää pelin läpi parissa tunnissa. Kyseessä on toki vasta ensimmäinen useista episodeista, mutta 15 euron hintaan se ei tarjoa parasta vastinetta rahalle. Kaikkine osineen episodinen Sonic on vaarassa nousta samaan hintaluokkaan täysiveristen nykypelien kanssa.

On silti pakko alleviivata, ettei Sonic the Hedgehog 4: Episode I ole huono peli. Se on varsin mukiinmenevä tasohyppely, mutta sarjan mahtavalla perinnöllä kokemus on silti pettymys. Vaikka Sega on tehnyt monia hyviä suunnitteluratkaisuja muihin uusiin Soniceihin verrattuna, Sonic 4 jättää silti vaikutelman, ettei nykyaikana enää ole riittävää osaamista luoda entisaikojen veroisia, näennäisesti virheettömiä tasohyppelypelejä.

[Käännös: Kimmo Pukkila]