Okamiden

En voi arvioida Okamidenia muistelematta hieman alkuperäistä Okamia, joka tuotti ilmestyessään runsaasti positiivisia viboja. Mieleenpainuva tyyli, tunnelmallinen musiikki ja yllättävän hyvin toteutettu zeldamainen pelimekaniikka tekivät siitä henkilökohtaisesti yhden vuoden 2007 parhaista peleistä. Okamin keskeisin ominaisuus on kuitenkin kuvasuunnittelu. Peli on yksinkertaisesti kaunis maalauksenomaisine maisemineen ja joka tassunaskeleella kasvavine kukkineen. Yhdessä Odin Spheren ja Shadow of the Colossusin kanssa se on yksi upeimmista kokemuksista PlayStation 2:lla.

Harmillisesti pelillä on muutakin yhteistä Shadow of the Colossusin kanssa. Molemmat julkaistiin varsin myöhään konsolin elinkaarella ja puristavat niin paljon mehua irti raudasta kuin vain mitenkään saattavat. Se johtaa hidasteluun, kun ruudulla tapahtuu liikaa samanaikaisesti. Näin pelien flow häiriintyy helposti, ja jo molempien ensimmäisellä läpipeluukerralla toivoin ehostettuja uusintapainoksia. Pian Team Ico tarjoilee Shadow of the Colossusin HD-versiona PlayStation 3:lle. Ja Okami HD:n sijaan Clover Studiosilta on nyt putkahtanut Okamiden.

Lähes vuosi on kulunut sitten ensimmäisen pelin, ja aurinkojumalatar - suden muodossaan - on saanut pienen pennun. Poika on yhtä loistavan valkoinen kuin äitinsä ja hallitsee samanlaisia kykyjä. Jälleen kerran muinainen Japani kaipaa pelastusta, sillä demonit ovat palanneet ja maa on myrkytetty muuttaen kaiken synkäksi ja ilkeän violetiksi.

Maailma on puhdistettava pyhällä siveltimellä, jonka pelkkä kosketus saa kuolleet puut heräämään kukkaan. Sivellintä sopivasti pyöräyttämällä kirotut alueet vapautuvatkin tukahduttavasta ilmapiiristä. Auringon noustessa synkkyys antaa hiljalleen periksi ja kauniit lehdet koristavat ruutua, samalla luoden saman lämpimän tunteen sydämeen kuin vuonna 2007.

Siveltimen käyttö tuntuu Nintendo DS:llä luonnollisemmalta kuin aikanaan Dualshockilla. Pelissä on milloin tahansa mahdollista pysäyttää aika ja kääntyä suorasta taistelusta maalaamisen puoleen, jolloin viholliset voi kukistaa piirtämällä pommeja tai miekaniskuja kosketusnäytölle. Taistelut ovat nyt helpompia kuin alkuperäisessä pelissä, mutta ne harvoin käyvät tylsistyttäviksi. Yksi näppäin on varattu hyökkäämiselle ja yksi puolustautumiselle, mutta styluksella toimiva sivellin pitää toiminnan mielenkiintoisena.

Eri demonien kukistamiseksi on myös erilaisia taktiikoita. Yksinkertaisesta nappien hakkaamisesta pidättäytyminen on entistä tärkeämpää, kun vastaan tulee yksi pelin useista hyvin suunnitelluista pomovastuksista. Henkilökohtaiseksi suosikiksi nousi ehdottomasti piippua tuprutteleva demoninoita, joka on varustautunut jättimäisillä lihakirveillä. Megalomaaninen kala ei tosin jää sekään pekkaa pahemmaksi.

Maailmaa on jonkin verran yksinkertaistettu käsikonsolilla, ja kamerakontrollit ovat hieman konstikkaat. Kameraa ei onneksi joudu usein itse säätämään, sillä se osaa automaattisesti kohdistua mielenkiintoisiin asioihin. Pääosassa oleva Chibiterasu kirmaa tutkiskellen ympäri maita ja mantuja, mutta vaikka pentu on aurinkojumalattaren jälkeläinen, ei se suinkaan pärjää aina yksin. Se, kuka pennulla pääsee ratsastamaan, vaihtelee pelin aikana, mutta pelaajan on syytä varautua koko joukkoon räkänokkaisia nulikoita. Apurin kanssa tunkeudutaan hirviöitä kuhiseville alueille, esimerkiksi demonimarkkinoille, joilla tyytymättömien asiakkaiden surmaamat kauppiaat on tuomittu myymään kehonosia vangitsijoilleen ikuisesti. Tai ainakin siihen asti, kunnes pelaaja taikasuteineen pelastaa päivän.

Okamin vahvuus on, kuten todettua, sen kaunis ulkokuori. Okamiden seuraa samaa tyyliä, mutta harmillisesti se ei pääse aivan edeltäjänsä tasolle. Kaksi pientä näyttöä ja ikääntynyt rauta ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Kokonaisvaikutelma on edelleen tallella, mutta aina kun peli zoomaa lähemmäs, kaikki muuttuu karmean epätarkaksi. Historia siis eräällä tavalla toistaa itseään. Okamiden pakottaa pohtimaan, miksi kehittäjät eivät voineet tälläkään kertaa odottaa uuden sukupolven konsolia - kuten sitä yhtä, jossa on 3D-näyttö.

Teknisistä puutteista huolimatta Okamiden vakuuttaa monilla muilla osa-alueilla. Esimerkiksi tutkiskelun hauskuus on tallella. Peli tarjoaa paljon löydettävää, runsaasti vaihtelua eri alueiden välillä ja juuri sopivan haastavia aivopähkinöitä. Pelissä on hauska kirmata ympäri Japanin avoimia mantuja ja mysteerisiä metsiä. Muutama epäterävä kukanlehti ei tähän nähden ole kovin kamala asia.