Super Meat Boy Forever

Vuonna 2010 julkaistu Super Meat Boy oli yllätyshitti. Pieni ja pirullisen vaikea tasohyppely näytti suuntaa tulevalle virkeällä pikseligrafiikallaan, vaikeudestaan huolimatta hyvin suunnitelluilla kentillään ja erinomaisilla kontrolleillaan. Lähes kaikille aikansa alustoille ajan myötä julkaistu, nykyään jo klassikoksi tituleerattu peli sai suosionsa myötä myös nopeasti lupauksen jatko-osasta.

Vaan välissä vierivät vuodet ja jälleen uudet vuodet. Pieni pettymys oli ilmassa välittömästi, kun selvisi, että jatko-osa olisi automaattisesti skrollaava iOS-laitteille suunnattu mobiilipeli. Koska Team Meat oli kuitenkin näyttänyt kyntensä jo kunnolla, toivon kipinä oli kuitenkin olemassa. Eihän tästä nyt mitenkään voisi tulla huono!

Kymmenen vuotta ensimmäisen osan jälkeen lukuisia kertoja viivästynyt ja melkoisesta kehityshelvetistä selvinnyt Super Meat Boy Forever on nyt kuitenkin lopulta julkaistu. En tiedä, mitä kymmenen vuoden aikana on tarkalleen tapahtunut, mutta jo alkumetreiltä käy selväksi, että esi-isänsä tasolle jatko-osa ei yllä, ja tarkemman tutustumisen perusteella ei edes liki. Super Meat Boy Forever on huono peli.

Kyseessä on tosiaan ensimmäisen osan pienien tasoloikkahuoneiden sijaan puhdasverinen autorunner-hyppely, jossa tarkoin suunnitellut kentät on korvattu pelaajan kykyjen perusteella satunnaisesti luoduilla kentillä. Toisin sanoen parempi eteneminen palkitaan vaikeammilla tasoilla ja jos homma muuttuu hammasten kiristelyksi, tekoäly on tovin verran armeliaampi luomistyössään.

Tässä piilee välittömästi Super Meat Boy Foreverin vakavin ongelma: kentät ovat paikoitellen aivan hirveitä. Tekoäly voi luoda eteen mahdottomia tilanteita, joista pelin fysiikoilla ei vain voi päästä ohitse. Näissä tapauksissa kenttä täytyy vain kylmästi lopettaa ja aloittaa alusta. Vastaavasti hankalissa kohdissa kymmeniä kertoja kuoltuaan kentässä ei välttämättä tapahdukaan hetkeen kirjaimellisesti yhtään mitään. Satunnaisgeneroinnista puuttuu kokonaan järjellinen progressio, ja seinä saattaa tulla eteen usein täysin äkkiarvaamatta.

Ohjaus on paketin toinen akilleen kantapää. Toki alkuperäisessäkin pelissä kontrolleihin oli koodattu minimalistisesti vain vaadittava, mutta Foreverin kahden napin systeemi on vain typerä. Kaikki tarvittava opitaan jo kahden ensimmäisen kentän aikana, minkä jälkeen muutamaa samaa liikettä toistetaan kyllästymiseen asti. Systeemissä on periaatteessa puolensa - nopean opettelun jälkeen idea on nimenomaan hallita sinänsä yksinkertaiset kontrollit mestarillisesti. Vaan kun kentät ovat mitä ovat, idealta menee pohja kokonaan pois.

Ihan kaikkea viehätystä Team Meat ei kuitenkaan ole onnistunut lihapojalta poistamaan. Graafisesti peli on mainio, ja Super Meat Boyn omaleimainen ilme on tallella. Pelattavaa ja avattavaakin on ihan mukavasti. Peli olisi vain pitänyt vetää kokonaan alusta asti uusiksi, että hyvistä puolista olisi kokonaisuuden kannalta mitään iloa.

Super Meat Boy Forever on vuoden 2020 pahimpia pelipettymyksiä. Pelin itsensä lisäksi olen todella pettynyt Team Meatin visioon ja ilmeiseen väkipakkoon runtata jatko-osa tällaisenaan ulos. Super Meat Boy oli vuonna 2010 edelläkävijä, josta useat seuraavat pelit, kuten Celeste, ottivat onnistuneesti mallia. Super Meat Boy Forever on kalpea tuulahdus usean vuoden takaa, jolloin autorunnerit olivat vielä suosionsa huipulla. Ja edes autorunner-pelinä Forever ei valitettavasti ole edes hyvä.