Driver oli kovaa kamaa 2000-luvun taitteessa. Heinäkuussa myös euroopan elävien Playstationit vallannut kaahailu vakuutti loistavalla ajettavuudellaan ja realistisella vahingonmallinnuksellaan. Pelti rytisi, pölykapselit lentelivät ja renkaat ulvoivat kuin Walter Hillin samannimisessä leffassa, josta Reflections Interactive (nyk. Ubisoft Reflections) ammensi vaikutteita kaksin käsin. Ensimmäinen Driver keskittyi olennaiseen, ajamisen nautintoon, ja se menestyi niin kriitikoiden kuin pelaajien keskuudessa. Sitten seurasi alamäki.
Kolmen heikosti menestyneen jatko-osan myötä uusi sukupolvi tehografiikoineen saapuu San Franciscoon, jossa päänsä telonut päähenkilö Tanner makaa koomassa. Pelin tapahtumat pyörivät siis miehen vaurioituneen aivokopan sisällä. Nukkumatin maassa kaikki on mahdollista, myös toisen henkilön ruumiin valtaaminen. Juuri tämä ominaisuus on Driverin pelimekaniikan ydin - ajamisen lisäksi siis. Vaikka ensi kuulemalta tuntuu, että moisten taikatemppujen kanssa mennään vielä pahemmin metsään kuin Driver 3:n räiskintäkohtauksissa, kokonaisuus natsaa odotettua paremmin.
Tannerin kyvyt otetaan käyttöön takaa-ajotilanteissa. Kesken kiivaimman kaasuttelun pelaajan "henki" voi loikata autostaan katukuvan yläpuolelle ja valita vastaantulevalta kaistalta sopivan kohteen vallattavaksi. Kun muodonmuutos on tapahtunut, tällätään uusi ajokki suoraan Tanneria hiillostavia poliiseja päin. Käsittämättömästi mahdollisuutta vaihtaa pikavauhtia takaisin sankarimme ajokkiin ei ole, vaan keltamusta Dodge Challenger täytyy etsiä manuaalisesti liikenteen vilinästä. Tai sitten Quick Shift -ominaisuus ei vain jostain syystä pelittänyt halutulla tavalla.
Hahmonvaihto toimii myös eräänlaisena valikkosysteemin korvikkeena, sillä Tanner voi tajuntansa (tai tajuttomuutensa) voimalla siirtyä lintuperspektiiviin Friscon pilvenpiirtäjien tasalle ja siten liikkua nopeasti kaupungin laidalta toiselle. Kaduilla vilisee sivutehtäviä starttaavia autoja sekä haastespotteja, joihin voi itse valita kulkupelin. Päätarinan kaahailumissiot aukeavat sitä mukaa, kun toissijaisia tehtäviä on niputettu riittävästi. Taidokkaasta ja taidottomastakin rälläämisestä ropisee kokoajan tahdonvoimapisteitä eli valuuttaa. Lompakon voi luonnollisesti tyhjentää kasvattamalla autokokoelmaa vaikkapa vuoden -73 Ford Mustangilla tai jollain muulla pelin 140 kärrystä.
Driver: San Franciscon pelattavuus on kohdillaan. Ajotuntuma on sekoitus keveähköä ohjattavuutta sekä fyysisesti painavia ja tien pinnassa kiinni olevia autoja. Eri tyyppiset nelipyöräiset käyttäytyvät kuten olettaa sopii, joskin fysiikanmallinnus kirjaimellisesti hajoaa yhteentörmäyksissä. Kyseisen aikakauden filmeille ja siten myös pelille ominaiset hurjat sivuluisut ovat hyvin hallittavissa, mutta jarrutellessa ei sentään pysty kääntelemään autoa miten tahtoo - niin kuin ei pidäkään. Lain kouralta karkaaminen ei jää ajettavuudesta kiinni.
Lisää hupia tarjoaa tietysti moninpeli. Ikävä kyllä ennen julkaisua pelaajia ei löytynyt, joten niihin karkeloihin pitää palata myöhemmin. Samalla koneella jaetulla ruudulla onnistuvat vain yksi vastaan yksi -kisat. Verkkokisoihin puolestaan mahtuu vain yksi kerrallaan.
Uusin Driver on ainakin minulle ristiriitainen tapaus. Yhtäältä vieroksun koko konseptin perustumista koomahourailuun - haluaisin pitää ajamisen puhtaana taitolajina ilman mitään hokkuspokkusta kuten hahmonvaihto. Toisaalta tuntuu, että San Franciscossa ei ole tarpeeksi erilaista tekemistä, vaikka tehtäväluku nouseekin pariin sataan. Toiston aiheuttamaa puudutusta voi ainakin yrittää lieventää leikkimällä erikoiskyvyillä. Yksi asia on kuitenkin varma: vaikka Driver: San Francisco jättää aiemmat kolme tekelettä puremaan pölyä, on vuoden 2000 Driver yhä se ainoa oikea.