Toy Soldiers: Cold War

Jatko-osan perinteinen ongelma on erottua esikoisesta muuttumatta tunnistamattomaksi. Lelusotilaiden ensimmäinen sota taisteltiin, noh, ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Ideana oli rakentaa kiinteille paikoille tykkitorneja ja puolustuslaitteita, joilla säännöllisin väliajoin hyökkäävät vihollisaallot torjutaan. Tämä tornipuolustukseksi kutsuttu peligenre sai lisämausteensa Toy Soldiersin mahdollisuudesta hypätä itse ampujaksi tai jonkin kulkuvälineen puikkoihin. Pelaajan ohjastamana tornin tehokkuus kasvoi ja hunnia kaatui kahta komiammin tantereeseen. Jatko-osa Toy Soldiers: Cold War siirtyy reippaasti ajassa eteenpäin, hypäten jo monesti kalutun toisen maailmansodan yli kylmän sodan kuumenemiseen.

Pelin ydin on ennallaan. Monesta ihanankauhean kahdeksankymmentäluvun elokuvasta (mm. Top Gun ja Rambot) ammentavat kentät alkavat alkupääoman sijoittamisella konekivääripesäkkeisiin, ilmatorjuntaan ja sen sellaiseen. Pelaajan puolustusta testataan säännöllisesti ilmestyvillä, koostumukseltaan vaihtelevilla vihollisaalloilla. Tarkoituksena on estää jalkaväkeä, tankkeja tai hävittäjiä pääsemästä lähtöpaikastaan pelaajan lelulaatikkoon.

Alkupuolen kentissä pääpaino on jalkasotilaiden sankoilla joukoilla, lopussa taistellaan pommikoneita ja tankkikolonnia vastaan. Tehtävien vaikeutuessa myös oma arsenaali paranee, jolloin perustornien tehostamisen lisäksi tapporahaa voi uhrata kokonaan uusiin torneihin ja puolustuslaitteisiin. Kentältä löytyy myös patterivoimin hyrrääviä panssarivaunuja, hyökkäyshelikoptereita sun muita vempeleitä, joilla vihollisten hautaan kaatumista voi edesauttaa.

Tornien ohjastamisen lisäksi uutukaisessa on porkkanana erilaiset "iskut", joita voi tienata teilaamalla tornillaan riittävän monta vastustajaa peräjälkeen. Iskut vaihtelevat tykistökeskityksistä ja ilmaiskuista aina kenttää kiertävän tulitukikoneeseen. Parasta nostalgiarevittelyä on kuitenkin häpeämättömän selkeä Kommando, jonka esikuvaa ei tarvitse kaukaa hakea. Sylvesterismejä jakuvasti suoltava ja niiden väliin tunnuksenomaisesti ärjyvän/mutisevan Ram... Kommandon saappaissa kaatuvat niin mosurit kuin telaketjulaitteetkin. Kaikkea sävyttää vielä ihanan vivahteikas sankarimusiikki.

Uudesta teemasta, pätevästä audiovisuaalisesta toteutuksesta, lukuisista pienistä minipeleistä ja häpeilemättömästä retrorevittelystä huolimatta Toy Soldiers: Cold War jää pienoiseksi pettymykseksi etenkin sarjan veteraaneille. Yksinpelikampanjan vetäisee läpi yhdessä pitkässä illassa. Yhteistyö kaverin kanssa pidentää toki peli-iloa, mutta kovin pitkäkestoiseksi viihteeksi Cold Warista ei ole. Hieman harmillista on etenkin loppupuolella pakollinen tukeutuminen omakätiseen ammuskeluun. Tekoälyn kourissa vimpan päälle viritetty puolustus kun ei vain toimi tarpeeksi tehokkaasti vastapuolen armeijan niittämisessä. Viimeinen tehtävä valtavan loppupomon kera on tästä paras esimerkki.

Vaikka ihan korkeimmille arvosanoille ei ylletäkään, Toy Soldiers: Cold War on laadukkaasti toteutettu pieni peli yksin tai kaksin pelattuna. Kieli poskella vanhoja sotasankarileffoja tiiraavat voivat antaa nostalgian varjolla vielä yhden lisäpinnan.