El Shaddai: Ascension of the Metatron

Yksi oudoimmista ja surullisimmista ilmiöistä elokuvien, pelien, kirjojen ja musiikin alalla on kuinka elitismi ja huikentelevaisuus ovat muuttuneet tylyksi murskakritiikiksi. Voin toki ymmärtää taustalla olevan logiikan, eihän idea diktaattorin tavoin toimivasta tyylituomarista ole täysin positiivinen. Silti, ihmiset tuntuvat nykyään unohtavan elitismin ja suuriluontoisuuden pointin, joka on puristaa työstämme ulos uusia tasoja luoda parempia kokemuksia ja pitää enemmän hauskaa.

Näin ei ole enää nykyään, ainakaan jos kuuntelee pelialaa asuttavia ei-miehiä. Ihmiset pelkäävät innovaatiohakuisuuden imevän huvin peleistä ja vaarantavan suuret hittituotteet, mikä ei tietenkään ole totta.

Täytyy toki myöntää, että elitismi voi olla myös haitta pelimaailmassa. On lukuisia esimerkkejä peleistä, joista isot ideat ja tekijöiden itsepäinen tunnelinäkö ovat imeneet kaiken riemun pois. Olin pitkään huolissani siitä että El Shaddai: Ascension of the Metatron olisi yksi näistä peleistä. Pidättelin henkeäni sen tuotantovuosien ajan, koska se vaikutti tasapainoilevan eeppisyyden ja katastrofin välillä.

Aluksi en ollut oikein varma lopputuloksesta. Koko peli tuntui melko pintapuoliselta ja minimalistiselta, ja sen ainoa vahvuus oli sen abstrakti estetiikka. Pelatessani pidemmälle huomasin silti, että El Shaddai on kuin sipuli, josta paljastuu aina uusia kerroksia. Se ei ole suuren yleisön peli, mutta jokaisen pitäisi kuitenkin antaa sille mahdollisuus tai kaksi ennen kuin sen vain tuomitsee tekotaiteelliseksi hötöksi.

Ytimessään El Shaddai on melko koruton ja yksinkertainen. Se on Devil May Cryn ja Ninja Gaidenin tyylinen äärimmäinen taistelupeli, joka on kääritty omalaatuiseen ja uskomattoman monipuoliseen visuaaliseen kuoreen. Pelissä astut pastori Enochin kenkiin, jonka tehtävänä on taltuttaa ja palauttaa ruotuun seitsemän langennutta enkeliä, jotta ihmiskunta pelastuu uhkaavalta tuholta. Juonena on siis japanilainen versiointi juutalais-kristillisistä tarinoista, ja peli on tietoisen abstrakti tarinankerronnassaan. Se heittelehtii edestakaisin stoalaisuuden ja ankean hömpän välillä, kiitos tyhjien animerepliikkien ja merkkifarkuissa patsastelevien enkeleiden.

Kyseessä on omituinen sekoitus, mutta se antaa El Shaddaille sen oman, selkeän tyylin. Ajoittain pelaajalla on sellainen olo, että hän on tipahtanut suoraan avaruudesta. Peli lakaisee tältä jalat alta uudestaan ja uudestaan, joko uudella estetiikalla, pelimekaniikalla tai juonenkäänteellä. Joskus tulee myös sellainen olo että pelaaja on lankakerä jolla pelisuunnittelijat vain leikkivät. Välillä se on raivostuttavaa, mutta pitkällä tähtäimellä on vaikea olla näkemättä tätä peliä minään muuna kuin pitkänä rimpsuna yllätyksiä, joista jokainen on kuin pieni aarre.

El Shaddain taistelujärjestelmä on karsittu karuuden rajalle. Hyökkäysnappeja on yksi, ja koko pelissä on vain kolme asetta. Mutta, ja tämä on iso mutta, El Shaddai onnistuu tekemään enemmän näillä harvoilla elementeillä kuin useimmat muut. Taistelut vaikuttavat ensin pettymyksiltä, mutta kunhan kovempaa vastusta alkaa tulla vastaan, avautuu pelistä taistelujärjestelmä joka on syvä kuin ihmisen sielu. Sitä voi kuvailla hienovaraisena kivi-paperi-sakset -pelinä, jonka säännöt vedetään uusiksi useaan kertaan tarinan edetessä. Eri viholliset ovat alttiita eri aseille, jotka poikkeavat toisistaan suuresti, ja koska inventaariota ei ole, joudut vaihtelemaan aseita usein ja uudelleenarvioimaan strategiaasi taistelun aikana.

Yhden napin rajoitus ei ole ongelma. Kehittäjät ovat ratkaisseet tilanteen rytmin avulla joka määrittää hyökkäysten muodon, ja jonka kautta voi sukeltaa vihollisten puolustusten alta. Yhdistettynä kolmen aseen valikoimaan tämä muodostaa kokonaisuuden jonka kautta pelaaja oppii hahmonsa liikkeet ja taistelurytmin molekyylitasolle asti ennen pelin loppua. Se on suunnattoman tyydyttävä kokemus. Homma kulkee ja uskot tietäväsi jo kaiken, kun törmäätkin johonkin tuoreeseen. El Shaddai onnistuu siinä missä monet taistelupelit eivät - siinä on kiva pistää vihollisia poikki ja pinoon.

Ikävä kyllä pelin tasohyppelyosuus ei ole onnistunut aivan samalla tasolla. Kun näkymä siirtyy kaksiulotteiseksi, ovat asiat vielä jotakuinkin okei. El Shaddai kukoistaa jälleen omien rajoitustensa puitteissa, ja saa tehtyä paljon vähällä. Kolmas ulottuvuus onkin sitten ihan toinen juttu. Kontrollit ovat täysin armottomat, ja visuaalinen ilme tekee etäisyyksien arvioimisesta todella hankalaa.

Vaikka El Shaddai yhdistelee äärimmäisten toiminta- ja tasohyppelypelien elementtejä, on sen sydän silti sen estetiikassa. Sen suorituskyky ei ole mitenkään kauhean vakuuttava, mutta sen visuaalinen suunnittelu on ensiluokkaista. Joskus tuntuukin että El Shaddai antaa silmille diabeteksen kaikella sillä karkilla mitä ruudulta valuu. Se on vaihteleva, eeppinen ja tasan ainutlaatuinen.

Yhteenvetona, El Shaddai: Ascension of the Metatron on yksi vuoden näteimpiä pelikokemuksia joka yhdistää ainutlaatuisen audiovisuaalisen ilmeen todella syvään taistelujärjestelmään. Lopputulos on sangen makaaberi pelikokemus, jolle pitäisi antaa pisteitä sekä taiteen että uskonnon alalla.