Olija

Kun pennittömän kalastajakylän hallitsija Faraday päättää ottaa kohtalon omiin käsiinsä, kaikki menee pieleen. Rikkauksien toivossa kyläläiset suuntaavat avomerta kohden, mutta myrsky katkaisee matkanteon ennen aikojaan. Uppeluksiin painuva miehistö ajautuu erilleen Faradaysta, joka palaa tajuihinsa tuntemattomassa saaristossa. Ilmassa leijuu mysteerin katku, sillä tyhjästä ilmestyvä lautturi alkaa paasata kirotusta harppuunasta ja luurankoportista. Niiden avulla pääsee kuulemma kotiin.

Ylikäytetty mysteerisaaren teema on vain alkukimmoke Skeleton Crew Studion ja Thomas Olssonin teokselle, sillä saariseikkailu jää nopeasti taka-alalle. Peli ei ole niinkään kertomus saaren salaisuuksien avaamisesta, vaan se on rakkaustarina pelastuksesta ja Olija-nimisestä naisesta. Hän on kuninkaallisena perijänä paikallisen klaanisodan kiistakapula, johon palataan kerta toisensa jälkeen. Dialogia ei Faradayn ja Olijan välillä käydä, vaan koko romanssi esitetään mykkänä pikseliesteettisissä välinäytöksissä ja pelaamisen aikaisissa kohtaamisissa.

Minimalistinen kerronta kääntyy itseään vastaan, sillä teosta määrittäväksi tekijäksi nostettu rakkaus välittyy stereotyyppisenä "pelastetaan prinsessa" -tarinana. Olija näyttäytyy ainoastaan palkintona, jonka mystisen saariston pelastaja tulee lunastamaan itselleen. Asiaa ei auta yhtään, että puhuvat sivuhahmot osaavat yhdistää Olijan vain määreisiin "kaunis" ja "kuninkaallinen". Samaisesta syystä kohtaukset, joissa Faraday juoksee pitkin käytäviä pakenevan Olijan perässä ja vakoilee häntä pusikoista, näyttäytyvät varsin kyseenalaisina.

Tarinaansa mukaillen pelin mekaniikat ovat minimalistisia sikäli, että kaikki pelin läpäisemiseen tarvittavat välineet ovat lähes heti käytettävissä. Faraday selvittää saaren ja klaanitaiston mysteerejä kirotun harppuunan voimalla. Teräaseen voi heittää mihin tahansa viholliseen tai kiinnittymispisteenä toimivaan monsterisilmään, jolloin pelaaja nappia painamalla teleporttaa Faradayn harppuunan luo. Samaa ideaa käytetään niin kuilujen ylittämiseen kuin rynnäköintiedun saavuttamiseen taistelussa.

Käytännössä harppuunan heittely on mukailtu variantti monen 2D-pelin tarttumakoukusta, mutta astetta kömpelömpänä. Heittosuuntia on täyden ympyrän sijaan kahdeksan, mikä näkyy varsinkin pitkien matkojen viistoheitoissa rajoittavana kulmikkuutena. Liikkuminen ei luo vaikutelmaa joka suuntaan liihottavasta harppuuna-akrobaatista, kun peli edellyttää osumille kahdeksan heittosuunnan mukaan rajattua kenttäsuunnittelua. Tämä heijastuu etenkin loppupään tasoloikkaosuuksiin, joissa hyppyreitit kangistuvat kaavamaiseen toistoon.

Hyppelyn ohella saaristoa tutkitaan tekemällä vastaan tulevista monstereista hakkelusta. Taistelu nojaa pikkutaktiseen kombojärjestelmään, jossa neljäs hyökkäys on aina tehostettu. Tehostetut hyökkäykset pätevät niin harppuunan kuin pelin pariin sivuaseeseen. Jos esimerkiksi säästää muskettilaukauksen viimeiseen hyökkäykseen, pyssyn tavalliset ammukset päivittyvät koko ruudun läpi pyyhkäisevään pamautukseen.

Yhden napin mätkimistä periaatteessa monipuolistava järjestelmä menee hukkaan, sillä yksikään vihollinen ei edellytä tehoiskuja päihittämiseensä. Heti ensimmäisen perushyökkäyksen osuman jälkeen vastarinta vain kököttää hölmistyneenä paikoillaan todistamassa Faradayn keppiheilutuksen mahtia. Voittaminen ei tunnu miltään. Pomotaisteluissa tilanne on huomattavasti parempi, koska ne lähestyvät taistelua varsin eri tavalla. Voittoon ei ylletäkään mätkimisellä, vaan oikein ajoitetuilla täsmäiskuilla.

Eräässä pomotaistelussa testataan heittokäden vakautta, kun taas omassa suosikissani harppuunan voimalla pitää väistellä armottomia hyökkäyksiä sopivaa avausta odotellessa. Pomotaistelut poikkeavat laadultaan ja mekaniikoiltaan niin räikeästi muusta mätkimisestä, että ne vain korostavat perustaistelun irrallisuutta. Pomokohtaamisissa harppuunalla parhaimmillaan saavutettu singahteleva liikkuminen ja syöksyvä hyökkääminen yhdistyvät saumattomaksi suoritukseksi, jonka soisi välittyvän jokaisesta taistelusta. Titan Soulsin kaltainen ratkaisu, jossa kaikki yhteenotot ovat pomokohtaamisia, tekisi Olijasta eheämmän.

Pomppimisen ja taisteluiden ulkopuolella pelaaja voi kenttien välissä palata haaksirikosta selviytyneiden kansoittamaan tukikohtaan. Siellä kertyneillä rahoilla ja raaka-aineilla saa niin lisää maksimiterveyttä kuin taistelua entisestään helpottavia hattuja. Yksi suojaa myrkyiltä, kun taas toinen tehostaa hyökkäyksiä. Hattujen kasaamiseen tarvittavia raaka-aineita löytää piilotetuista aarrearkuista, mutta erikoisena vetona tukikohdassa on koko etsimisen sivuuttava aarretrokari.

Aarretrokarin voi kenttien välissä lähettää minimaalisella korvauksella etsimään raaka-aineita, joita kaveri löytääkin häiritsevän tehokkaasti. Omalla läpipeluullani sain kasattua kaikki hatut pelkän trokarin voimalla, mikä teki aarrearkkujen omaehtoisesta etsimisestä mieletöntä. On hankala innostua itse löydetystä kirstusta, jonka sisältä paljastuu yksi kultaketju, kun tietää tekoälyn odottavan tukikohdassa nelinkertaisen saaliin kanssa.

Muutaman pomokohtaamisen ulkopuolella Olija on parhaimmillaan, kun vihollisia tai pompittavia tasoja ei ole lähimaillakaan. Rosoinen pikselitaide välittää saariston ja luonnon mystisyyttä purevalla rujoudella, johon fotorealismi ei kuunaan kykene. Lopputekstien rullatessa hiukan hämmästyen tajuaakin, että pelin muistettavimmat hetket ovat parin suosikkipomon jälkeen pikselitaiteella leikitteleviä välinäytöksiä. Niiden väliin jäävä harppuunahyppely ja -taistelu ovat vain turhan tavanomainen tapa työntää pelaajaa eteenpäin, eikä yksiulotteisen kliseiseksi jäävä pelastusromanssi auta asiaa. Faradayn matka on kuin haaksirikko tavanomaisuuden mereen.