Arvio

Sengoku

Kirjoittaja: Mika Sorvari

Julkaistu 2011-09-19

Paradoxin huomio on kiinnittynyt tällä kertaa Japanin historiaan, ja etenkin sen myrskyisään Sengoku-kauteen tässä samaa nimeä kantavassa strategiapelissä.

Sengoku viittaa taistelevien valtioiden aikakauteen, joka kesti Japanissa suunnilleen 1400-luvun puolivälistä 1600-luvun alkuun. Sen katsotaan varsinaisesti alkaneen 1467 kymmenen vuotta kestäneellä Onin-sodalla, jossa Hodokawat ottivat yhteen Yamanoiden ja näiden liittolaisten kanssa. Tässä onkin vähintään hedelmällinen pohja suurelle strategiapelille.

Paradoxin huomio on ollut kallistumassa Japanin suuntaan jo hetken aikaa, mutta Sengoku ottaa aiheesta viimeinkin kaiken irti. Pelin karttaa ensi kertaa katsoessa saattavat nuudelit kaatua näppikselle, sillä eri klaanien ja provinssien määrä on vähintäänkin kunnioitettava. Kun sitten ottaa huomioon että klaaneilla on omat johtajansa, näillä vaimonsa, jälkeläisensä, sukunsa, liittolaisensa, jne, joilla kaikilla on omat kykynsä ja ominaisuutensa, voi keveämmästä strategiasta pitävillä alkaa nousta hiki otsalle.

Kyllä, Sengoku on Crusader Kingsin vahva perillinen siinä, että se keskittyy nimenomaan henkilöhahmoihin ja diplomatiaan. Sen varsinainen sotastrateginen osuus on siihen verrattuna kevyt ja yksinkertainen, mutta niin on myös ydinkäyttöinen jäänmurtaja. Tätä peliä ei pelata hilpeästi huitaisemalla, vaan pelaajan täytyy pohtia pitkään ja hartaasti omaa strategiaansa ennen kuin pelin edes poistaa paussilta ensimmäistä kertaa.

Päällimmäinen tavoite Sengokussa on tulla Japanin hallitsijaksi, joka tarkoittaa että pelaajan tulee hankkia itselleen 50% kaikista provinsseista, ja myös pitää nämä hallinnassa vähintään kolme vuotta. Valmiita aloitusasetelmia tarjotaan neljän historiallisen sotakampanjan muodossa, mutta pelaaja voi myös lähteä ns. omille teilleen, joko yksin tai moninpelissä.

Shoguniksi pääsemiseen hankaluus riippuu paljolti siitä mistä päättää aloittaa. Suuren klaanin johtaja on jo valmiiksi hyvissä asemissa, mutta kunnianhimoisempi aloittaa yhden provinssin ihmeenä joka hiljaa juonittelee itselleen liittolaisia ja perustaa oman klaaninsa, raivostuttaen näin entisen klaanijohtajansa. Isonakaan herrana ei ole helppoa, koska jokainen muu suvunpää pyrkii tekemään juurikin saman tempun, ja jos oma poika ei ole suosituin vaihtoehto klaaninpääksi kun kuolema korjaa alkuperäisen hahmon, tyssää peli siihen.

Miellyttävän laajan, kulttuurisesti sopivan diplomaattisen osuuden lisäksi Sengokussa voi parannella hallitsemiaan provinsseja linnoilla, killoilla sekä erilaisilla rakennuksilla. Nämäkin ovat sukua Paradoxin vanhemmille peleille, eikä niitä ole pilattu liialla monimutkaisuudella. Pysyvät armeijat ovat paljolti sivuasemassa ja joukot nostetaan omista ja vasallien provinsseista aina tarpeen mukaan. Näitä on kolmea sorttia: jalkaväkeä, ratsusamuraita ja kristittyjen mahdollistamia pyssymiehiä. Portugalilaiset ja hollantilaiset koittavat sekaantua omalta osaltaan saarivaltakunnan politiikkaan, eikä shintolaisia tai buddhalaisiakaan saa unohtaa. Jos oman kunniansa, joka on muuten pelissä sangen tärkeä konsepti, haluaa asettaa vaakalaudalle, voi myös palkata ninjaklaaneja tekemään likaisia temppuja.

Kyseessä on siis monimutkainen soppa joka vaatii runsaasti omistautumista sekä etenkin loppua kohden suurien kokonaisuuksien hallitsemista. Tässä Sengoku kuitenkin kompuroi, koska sen kartta on kaikessa komeudessaan jokseenkin epäselvä. Eritasoiset linnat ja yksiköt muistuttavat liikaa toisiaan, ja laajamittaisen sodan hahmottaminen käy työläämmäksi kuin mitä sen pitäisi olla. Grafiikassa ollaan näin kallistuttu liikaa koreuden puolelle selkeyden hinnalla.

Pelin musiikkipuolessa ei ole mitään valitettavaa. Geneeriset japanilaiset sävelet saattelevat monimutkaisia juonikuvioita kohti loppuaan, ja vaikka ne eivät olekaan erityisen säväyttäviä, ovat ne ehdottomasti soveliaita tällaiseen pelikokemukseen.

Huolimatta Sengokun graafisista ongelmista on se ehdottomasti kokeilemisen arvoinen strategiapeli. Sen henkilöjohtoinen lähestymistapa diplomatiaan ja juonitteluun tarjoaa käytännössä roolipelimäisen otteen suurstrategiaan, joka on mielestäni aivan liian harvinainen. Missä muussa pelissä joutuu tekemään seppukun jos käytös ei ole vastannut riittävästi yhteiskunnan normeja, tai dynastia voi kaatua siihen että jälkikasvu on hieman liian sukurutsaista? Sengokusta on nyt saatavilla ilmainen demo kiinnostuneita varten.