L.A. Noire

Jos L.A. Noire olisi artisti, se olisi yhden hittisinglen ihme. Sen avoin mutta tekemistä vailla oleva kaupunki, tyhjänpäiväiset sivutehtävät, kiikkerä ajomekaniikka tai yllätyksettömät räiskintäkohtaukset eivät riittäisi tekemään siitä suosittua. Mutta se yksi hitti, kasvoanimaatio, muuttaa kaiken. Toisin kuin peleissä yleensä, nyt kyseessä ei ole vain visuaalinen jippo, vaan ensimmäistä kertaa pelien historiassa hahmot kykenevät kertomaan tarinaa inhimillisesti ilmeillään, hienostuneesti mikroskooppisten kasvonliikkeiden kautta. Tässä kontekstissa pelaajalle jää suurelta osin Paljastavat valheet -sarjan Cal Lightmanin kaltainen rooli: katsoa ja tulkita hahmoja, jotta totuus tulisi ilmi.

Pelin pääosassa toimii sodasta palannut Cole Phelps (Aaron Staton), joka haaveilee menestyksekkäästä urasta poliisivoimissa. Alkuunsa tehtäviä suoritetaan tavallisen sinivuokon osassa, mutta jo muutamien onnistuneiden keissien jälkeen Phelpsin kunnianhimo palkitaan ylennyksellä etsiväksi. Kenttätyö ei kuitenkaan siihen lopu. Ennen kuin epäilyjä säntää syyttämään murhista tai petoksista, joita nämä eivät välttämättä tehneet, on paras käydä nuohoamassa rikospaikkoja johtolankojen ja todisteiden toivossa. Esimerkiksi putkenpätkään painettu valmistajan nimi tai uhrin taskusta löytyvä kuitti voi paljastaa jotain ratkaisevaa tapauksesta.

Lopullisesti jutut ratkeavat aina kuulustelun kautta. Ensimmäisillä kerroilla voi olla vaikea hahmottaa, miten silminnäkijöiden tai epäiltyjen sanomisiin pitäisi reagoida, mutta aika nopeasti yksinkertaiseen kolmen vastausvaihtoehdon jaotteluun kasvaa kiinni. Pelaajan on käytännössä vain päätettävä, onko epäilty uskottava vai ei, ja jos ei, suoltaako tämä selvää palturia vai vaikuttaako tämä epäilyttävältä. Valehtelusta syyttäminen vaatii aina todisteita tuekseen, ja väärien todisteiden esittäminen saattaa pahimmillaan johtaa jutun epäonnistumiseen. Aina väärien valintojen tekeminen ei kuitenkaan johda kuulustelun aloittamiseen alusta, vaan joskus tarina vain hieman muuttaa suuntaa.

Hetken totuttelun jälkeen systeemin käyttö on helppoa ja varsinainen haaste syntyy siitä, miten hyvin hahmojen eleitä ja puheita osaa tulkita. L.A. Noire onkin omalla tavallaan varsin epäpelimäinen videopeli, ja sen arvioiminen puhtaasti pelimekaniikkaa katsomalla ei tee oikeutta Team Bondin saavutuksille. Vaikka väliin on ripoteltu vaihtelua tuovia perinteisempiä peliosuuksia, kuten tulitaistelua ja ajojahteja, pelimekaniikka on aina varsin pelkistetty. PC-versio ei myöskään hyödynnä hiiriohjausta johtolankojen valinnassa, mutta nämä ovat vain pinnallisia puutteita paljon syvemmässä kokonaisuudessa: vuorovaikutteisessa rikostarinassa, joka kasvaa ja paisuu edetessään ja jonka pelaaminen tapahtuu pikemminkin pään sisällä kuin puhtaalla sorminäppäryydellä.

Silti, L.A. Noirea olisi voitu tiivistää reilustikin. Etenkin alussa juttujen selvittäminen on elämänmakuista ja monotonista puurtamista, jossa ei suuria juonia paljastu. Samalla pelin ympäristö tuntuu jokseenkin hukkaan heitetyltä, sillä suuri ja avoin Los Angeles on vain kulissi. Todellisuudessa kaupunki ei tarjoa paljoakaan tehtävää puurtamisesta taukoa kaipaavalle, toisin kuin esimerkiksi Grand Theft Auto -sarjan kaupungit. Tässä suhteessa L.A. Noirella onkin enemmän yhteistä Mafia II:n kanssa, molemmat kun ovat ennen kaikkea tarinavetoisia pelejä eivätkä hiekkalaatikoita. Jo muutaman tunnin jälkeen huomasin pistäväni Phelpsin etsiväparin ajamaan rikospaikalta toiselle, sillä tällä pystyy kätevästi ohittamaan tyhjänpäiväiset ajomatkat kaupungin läpi.

Tekemistä seikkailussa riittäisi hieman tiivistettynäkin useamman illan tarpeisiin, sillä PC-versio kattaa paitsi kaikki vakiotehtävät, myös PS3:n yksinoikeustehtävän ja kaiken konsoliversioihin julkaistun lisäsisällön, josta osa on vieläpä ihan merkittäviä keissejä. Kyseessä on siis täysi painos pelistä, ja tämä on myös varteenotettavin syy tämän version hankintaan, jos peliä ei vielä omista. Graafisesti sen sijaan ei suurta parannusta ole tapahtunut. Korkealla resoluutiolla peli näyttää ehdottomasti tarkemmalta kuin konsoleilla ja kuvasuunnittelu tuo aikalaismeiningin hyvin esille, mutta tarkemmin katsova voi huomata, etteivät tekstuurit aina ole huippuluokkaa ja hahmojen yksityiskohdissakin näkyy edelleen pieniä kauneusvirheitä.

Myös ruudunpäivitysnopeus rajoittuu edelleen 30 kuvaan sekunnissa. Rajoitus on ymmärrettävästi kiusallinen, jos oma pelikone pystyisi parempaan, mutta käytännössä tällä ei ole tuon taivaallista merkitystä. L.A. Noire on pääosin rauhallinen ja ajatusta vaativa peli, ei refleksinomainen räiskintä. Pelin lyttääminen "riittävän sujuvuuden" takia olisi yhtä turhamaista kuin Tuntemattoman sotilaan lyttääminen elokuvana, koska siinä ole värejä.

En kiistä, etteikö L.A. Noirea olisi voitu toteuttaa tiiviimmin tai optimoida PC:lle paremmin, mutta aihepiiristä kiinnostuneille kyseessä on yhtä kaikki hieno ja ainutlaatuinen kokemus, joka tuo elokuvan ja pelin piirun verran lähemmäs toisiaan. Se voi olla myös ainoa peli vähään aikaan, jossa nähdään näin ilmeikkäitä ihmishahmoja, sillä valtavasti teknologiaa ja näyttelijätyötä vaatineen seikkailun toteutus vei Team Bondin konkurssiin.