Ennen lopullista tilintekoa (engl. reckoning) paljastetaan salaliitto, kostetaan konnille ja selvitetään koko kalaasin takana vaikuttava murha; päähenkilön murha tarkemmin sanottuna. Tarinahan alkaa uudelleensyntymisellä, minkä seurauksena sankarimme on tyhjä taulu. Muistinsa menettäneenä ja kohtalonsa kadottaneena on hyvä ensin hoitaa omat asiat kuntoon ennen maailman pelastamista. Kehitystiimin tietäen uskalsin odottaa jotain uutta ja erilaista, mutta turhaan. Kerronnallisesti kiintoisimmat osiot koetaan kiltatehtävien parissa, joiden henkilökohtaisemmat juonikuviot ja aidommat hahmot vetoavat pelaajaan lähemmin.
Moninkertainen N.Y. Timesin best seller -kirjailija R.A. Salvatore on loihtinut Amalurin maailman täyteen mystiikkaa ja mytologiaa. Lukuisat rodut, ryhmittymät, kansat ja kaupunkivaltiot asuttavat pirstaloitunutta kuningaskuntaa, ja maisemat vaihtuvat haltijametsästä karuun aroon sekä vuoristoista rämeikköön. Päätarina kuljettaa pelaajan juohevasti alueelta toiselle, mutta maailma on heti alusta avoin tutkiskelijoille. Sivutehtäviä, taustatarinaa ja tappeluita löytyy joka kulman takaa. The Elder Scrolls V: Skyrimin tapaan laadittu pikamatkustussysteemi takaa sen, että sivuutettuja juonipolkuja voi palata seuraamaan myöhemminkin ja ettei paikasta toiseen juoksentelu vie liikaa vaivaa. Varoituksen sana seikkailijoille: vastustajien kokemustaso ja vihulaistyypit muuttuvat haastavammiksi alueelta toiselle siirryttäessä, joten "Mordorin porteille" ei parane mennä kolkuttelemaan heti ensi töikseen.
Päätarinan tahkoamisessa kuluu tiukalla keskittymisellä vain muutama kymmentuntinen, mutta Amalurin satumaahan on helppo uppoutua keittelemään taikajuomia, takomaan miekkoja sekä käymään kauppaa raudalla ja verellä hankituilla esineillä. Säännöllinen varustelu onkin käytännön sanelema pakko, sillä niin panssareilla kuin tussareilla on omat kestävyysarvonsa. Onneksi sepän töitä voi tehdä myös kesken luolaston, mikäli korjauspaketit ja hahmon taitotaso antavat myöden. Omaa haarniskaa saanee paikata kerran jos toisenkin, mikäli tähtää Kingdoms of Amalur: Reckoningin sataprosenttiseen läpäisyyn. 38 Studiosin testiryhmältä tähän kului yli 200 tuntia, vaikka tiimiläiset kertomansa mukaan etenivät kaiken ylimääräisen, kuten keskustelut, ohittaen.
Taistelusysteemi on Reckoningin paras puoli. Sekoitus hack n' slash -tyylistä tiukkaa toimintaa ja ropen taktista numeropeliä kolahtaa kunnolla. Kahdella aseella huiskiminen yhdistettynä loitsuihin ja taikajuomiin toimii kiivaan tempon sekä monipuolisuuden ansiosta paljon paremmin kuin esimerkiksi Fable III:ssa. Parhaimmillaan liikesarjojen ketjuttaminen muistuttaa tappelupelien meininkiä ilmakomboineen. Toisena ääripäänä hiiviskelyyn panostaneet voivat tappaa tikareilla laakista, mikäli pääsevät yllättämään vihulaisen selästä. Tällaista menoa ei ole roolipeleissä ennen nähty.
Kingdoms of Amalur: Reckoning on varsin poikkeuksellinen tapaus. Kiitos timanttiseksi hiotun tappelumekaniikan, käsikähmää ei pyri välttämään - päin vastoin. Rivivihollisiakin on hauska kurmottaa. Tarina puolestaan jää pahasti toimintakohtausten varjoon: satumaailma, kaikessa laajuudessaankin, tuntuu jotenkin geneeriseltä ja keskiverrolta, eikä sivuhahmoihin muodosta inhimillistä suhdetta, kuten Mass Effectin tähtitarinassa. Persoonallisuus ja omaleimaisuus loistavat poissaolollaan, mikä on jättää aavistuksen valjun maun suuhun pelintekijät huomioiden. Lopulta viivan alle jää kuitenkin niin iso plussa, että Reckoningia voi suositella varauksetta toiminnannälkäisille roolipelaajille.