Tässä vaiheessa suurimmalle osalle pelaajista lienee selvää, ettei Mass Effect -trilogian päätösosaa kannata aloittaa aiempia osia kokematta. Tätä alleviivataan antamalla mahdollisuus tuoda edellisten pelien hahmo sellaisenaan kolmanteen osaan. Matkasta voi nauttia myös tekemällä itselleen uuden hahmon, mutta tarina tuntuu selvästi henkilökohtaisemmalta, kun vie taisteluihin sen saman Shepardin, jonka saappaissa aloitti silloin joskus vuonna 2007.

Ensin sodittiin gethejä vastaan, sitten piestiin collectoreita, mutta kaiken takana olivatkin muinaiset reaperit. Näiden tuhovimmaisten eliöiden aloittama sota uhkaa koitua koko universumin tuhoksi, mutta yhdistymisen sijasta eri lajit vain hautovat vanhoja kaunojaan. Komentaja Shepardin on harjoitettava diplomaatintaitojaan saadakseen kootuksi riittävästi voimaa reapereiden tuhoamiseksi. Siinä sivussa taistellaan runsaasti kivääri tanassa, tutustutaan paremmin matkakumppaneihin ja tehdään jokunen vaikea valintakin.

Mass Effect 3:a voi pelata peräti kolmella eri tavalla. Perinteinen tyyli jättää pelaajan vastuulle niin toiminnan kuin keskusteluvalinnatkin. Halutessaan voi kuitenkin valita pelkän toiminnan, jolloin keskustelut näytetään välivideoina. Toinen ääripää on pelkän tarinan kokeminen, joka ohittaa toimintakohtaukset kokonaan. Jokaiselle jotain, mutta peli on selvästi suunniteltu niin sanottu perinteinen Mass Effect -kokemus mielessä. Toisella pelikerralla pelkän tarinan kokeminen voi kuitenkin olla houkuttelevaa, sillä vaikeiden valintojen tekeminen saattaa olla helpompaa, jos ei tarvitse itse vetää liipaisimesta.

Pelin aloittava välivideo on melko pitkä, joka toisaalta tekee tehtävänsä luodessaan taistelufiilistä. Shepardin juostessa aseettomana tulen alla huomasin ajattelevani "give... me... a weapon!" Pistoolin käteen saatuani ponnahtelin Gears of War -veteraanin elkein suojan taakse, nostin aseen poskelle ja ajattelin, että "this is for Earth you piece of *piip*!" Hyvin harvoin mikään peli onnistuu kohottamaan kokijansa adrenaliinitasoa ennen ensimmäistäkään toimintakohtausta.

Ensimmäiset kolme tuntia sujuvat hyvin lineaarisissa merkeissä, mikä alkaa jossain vaiheessa huolestuttaa roolipelaamiseen ihastuneita. Onneksi valinnanvapautta tulee kuvaan myöhemmin varsinkin matkakumppanien ja sivutehtävien muodossa. Päätarinan tehtävät täytyy kuitenkin suorittaa juuri annetussa järjestyksessä, mikä tuntuu tarpeettomalta holhoamiselta. Minkä vuoksi pelaajan on pakko suostutella ensin turianit taakseen, sen jälkeen katsella kroganien paikkoja ja lopulta neuvotella salarianien tuesta? Lineaarisuuden taustalla on tietenkin tekijöiden halu varmistaa tarinankerronnan eheys, mutta sen hintana on roolipelimäisen valinnanvapauden menettäminen.

Shepardin kanssamatkustajat ovat pääasiassa vanhoja tuttuja edellyttäen, että he selvisivät hengissä aiempien pelien tapahtumista. Mukaan mahtuu onneksi uusiakin persoonia, kuten mustaihoinen sotilas James ja miehen kanssa naimisissa oleva lentäjä Steve. Galaktisen diplomatian lisäksi pelin mielenkiintoisinta antia on erilaisiin henkilöihin tutustuminen, ja vanhoistakin tutuista löytyy uusia puolia. Sosialisoiminen myös kannattaa, sillä menestyksekkään tutustumisen jälkeen käyttöönsä saa kaikenlaista lisäkilkettä, kuten vahvemmat panssarit Shepardin Normandy-alukseen.

Kokonaisuuteen on sisällytetty myös moninpeli, joka on haluttu linkittää yksinpeliin varsin erikoisella tavalla. Shepardin vapauttaessa alueita reapereiden hallinasta täytyy valloitettuja alueita jäädä puolustamaan. Moninpeli kuvaa tätä taistelua. Kyseessä on Gears of War 2:n Hordesta innoittunut yhteistyötila, jossa neljä pelaajaa puolustautuu aalloittain hyökkääviä vihollislaumoja vastaan.

Pelkkää tappotyötä maustetaan ajoittaisilla tehtävillä, kuten varusteiden noutamisella. Pääpaino on silti perinteisessä vihujen pieksennässä. Erilaiset ase- ja luokkarajoitukset kannustavat ja suorastaan pakottavat pelaajat yhteistyöhön, mikä on pelkästään positiivista.

Menestymisen moninpelissä on määrä auttaa Shepardin taistelua yksinpelissä, mutta testisessioiden ajankohdan vuoksi tämän ominaisuuden kokeileminen jäi erittäin vähäiseksi. Myöskään huhuttuja äänikomentoja Kinectillä ei ollut mahdollista testata.

Varsinainen toiminta muistuttaa entistäkin enemmän Gears of Waria, mikä on ilmeisesti ollut tekijöiden tarkoitus. Latausnappia ja kanssapelaajien käskytystä lukuun ottamatta ohjaus on täsmälleen samanlainen kuin Epicin äijäilysarjassa. Liikkuminen on kuitenkin merkittävästi kankeampaa ja liikeanimaatiot varsin töksähteleviä. Itse ampumisessa on onneksi riittävästi munaa, ja korkeammilla vaikeustasoilla avain voittoon on usein keskittää koko tiimin tulitus yhteen kohteeseen.

Vihollisia on aiempaa enemmän, mutta harmillisesti tekoäly on kehno. Tästä syystä voittajaksi selviää yleensä vain ampumalla riittävästi kohti aukealla pönöttävää pahista. Poikkeuksen säännöstä tekevät konekivääritorneja asentavat pioneerit, jotka saattavat olla kohtalokkaita selkään päästessään. Erityisen pelottava ilmestys on nelijalkainen robotti Atlas, jonka kukistaminen vaatii yleensä tulituksen keskittämistä ja ajoittain ihan rehellistä pakoon juoksemista.

Runsaasta toiminnasta huolimatta pelaajalla on koko ajan käsitys kokonaisuudesta: hän ei taistele tuhotakseen edessä olevan geth-soturin, vaan pelastaakseen loukkoon jääneen turian-amiraalin, jonka selviytyminen on tärkeää yrityksille saada turianien sotajoukot Shepardin taakse. Pelaaja ei siis koe olevansa kiväärillä ajatteleva rivijääkäri, vaan tärkeä tekijä galaktisen puolustuksen organisoimisessa.

Hahmonkehitys ei ole aivan yhtä minimaalista kuin Mass Effect 2:ssa, sillä haarautuvat kykypuut antavat jonkin verran aiempaa enemmän valinnanvapautta. Suurin osa päivityksistä on kuitenkin ostettavia tai kerättäviä parannuksia haarniskaan ja aseisiin. Ratkaisulla on vältetty monen roolipelin ongelma eli valikkopuljaus, mutta toisaalta omasta hahmosta on vaikea tehdä persoonallisen näköistä. Hahmoluokkia on kuusi, eikä niitä voi vaihtaa enää hahmon luomisen jälkeen. Jos siis aloitti vuonna 2007 pelaamaan Mass Effectiä diplomatiaan panostavalla sotilaalla, tekee todennäköisesti saman nytkin.

Ohjauksen ja hahmonkehityksen lisäksi pieniä viilauksia on tehty muutenkin. Kartta on aiempaa selkeämpi, ja keskustelukykyiset hahmot on erityisesti merkitty. Tämä ei poista tutkimisen iloa, sillä monet sivutehtävät aukeavat suoritettavaksi kiertelemällä paikkoja ja kuuntelemalla sivusta keskusteluja. Pitkin avaruutta reissaillessa ei enää tarvitse skannailla planeettoja mineraalien toivossa, mutta menovettä täytyy edelleen muistaa käydä ostamassa. Kaikki tällaiset pienet muutokset tekevät pelaamisesta entistä sujuvampaa. Toisaalta se poistaa myös roolipeleille niin tyypillisen näpertämisen, mikä saattaa harmittaa joitakin.

Aiemmista osista tuttu muovimaisuus näkyy edelleen pelin ulkoasussa, mutta katson sen jo sarjan ominaispiirteeksi. Maisemat vaihtelevat usein, joskin niitä kuuluisia metallisia käytäviä näkee vieläkin. Taustalle piirtyvät yksityiskohtaiset maisemat luovat mielikuvan laajasta maailmasta, ja vaihteleva kenttäsuunnittelu pitää mielen virkeänä. Äänimaailma loistaa jälleen niin kuin aina ennenkin. Ääninäyttely luo hahmoihin syvyyttä, mikä paikkaa oivasti kasvoanimaation ajoittaista puisevuutta. Taisteluissa äänet ovat sopivan kaoottisia, joskin vieläkin muhkeammalle kakofonialle olisi ollut tilausta. Musiikki vie voiton: se on sitä samaa mahtipontista avaruusoopperaa kuin ennen, nyt vain jopa entistäkin suureellisempana. Musiikki onnistuu joskus tekemään yhdestä laukauksesta merkityksellisen ja mieleenpainuvan, mikä on hieno saavutus pelissä, jossa ammutaan tuhansia laukauksia matkan aikana.

Mass Effect 3 on kunnianhimoisen avaruussaagan kolmas ja toistaiseksi viimeinen osa. Rakenne on aiempaa lineaarisempi ja valintoja tehdään vähemmän. Samalla toiminta on selvästi sulavampaa ja paikasta toiseen suunnistaminen selkeämpää. Eeppistä galaksidraamaa ja sujuvaa toimintaa odottaneet ovat heti kuin kotonaan, mutta raskaita valintoja odottaneet roolipelifanit saattavat joutua lievästi pettymään.