Confrontationin juuret juontavat ranskalaisen Rackhamin julkaisemaan miniatyyripohjaiseen sotapeliin. Se on temaattista sukua Games Workshopin Warhammerille, ja sen taustatarina sodan valtaamasta keskiaikaisesta maailmasta jossa sekä ihmiset että fantasiaolennot taistelevat alueiden hallinnasta liippaakin melko läheltä tätä.

Myös Cyaniden kehittämässä PC-versiossa taistellaan Aarklashin mantereella. Pääosassa on joukko akkylannialaisia sotureita jotka pyrkivät pysäyttämään Dirzin alkemistien aiheuttaman uhan. Matkalla pistetään tauluun niin alkemistisia örmelöitä, örkkejä kuin susimiehiäkin.

Reaaliaikaista naksuttelutoimintaa kuvataan yläviistosta, ja näkymää voi zoomailla lähemmäs tai kauemmas tarpeen vaatiessa. Pelimekaniikan ytimessä on aina läsnä oleva mahdollisuus napsauttaa peli paussille jonka aikana omille joukoille voi rauhassa jaella erilaisia käskyjä. Niitä voi myös pistää jonoon, joten paussia ei tarvi olla hakkaamassa joka hetki. Esimerkiksi Baldur's Gaten ystävät ovat heti kotonaan tämän systeemin parissa.

Confrontationilla olisi siis potentiaalia hyödyntää klassista pelimekaniikkaa ja jo valmista fantasiamaailmaa mielenkiintoisen tarinan kertomiseen. Ikävä kyllä se hassaa lähes koko potentiaalinsa, vieläpä useilla tavoilla.

Ensinnäkin Confrontation on ruma. Näillä grafiikoilla olisi voinut festata vielä ehkä 2000-luvun alkupuolella, mutta tuskin niistä olisi jaettu palkintoja edes silloin. Zoomia ei ensikokemusten jälkeen tee mieli rullata kovin tiukalle, koska mitä lähemmäs menee, sitä pahemmalta meininki näyttää. Kaikenlisäksi visuaalinen suunnittelu on toiminnallisesti ontuvaa, tehden vaikeaksi erottaa sen mikä kussakin ympäristössä on olennaista ja mikä vain koristeena.

<newpage>
Jos grafiikka ontuu, nilkuttaa pelattavuus tennismailasta tehdyllä puujalalla eteenpäin. Confrontationissa on nimittäin lohduttomin ja huonoin reititys mitä olen nähnyt vuosikausiin. Pienikin mutka matkassa hämmentää hahmot täydellisesti ja napsaisee käskytysjonon poikki, ja "parhaimmillaan" hahmot eivät osaa kiertää avoimessa tilassa vihollisen selän taakse, vaan tyytyvät valittamaan kavereiden takaa siitä etteivät he yllä lyömään. Ei näin.

Jos tässä ei olisi tarpeeksi, on pelin vihollisleirit jaettu omiin lukuihinsa niin että pelaaja joutuu takomaan samanlaisia vihulaisia pitkiä ajanjaksoja kerrallaan. Tällainen käy todella puuduttavaksi, ja vaihtelua alkaakin kaipaamaan todella pian. Ikävä kyllä sitä ei tarjota.

Confrontationin moninpeliosuus vain korostaa sen puutteita, koska siinä ei tietenkään voi pistää toimintaa paussille. Tämä tarkoittaa että piinallisen huono reititys hyppii silmille koko ajan, ja vihollisten klikkailu vauhdissa onnistuu kenties puolet ajasta. Tämän ovat ilmeisesti huomanneet myös muutkin, koska moninpeliseura on huomattavan harvassa.

Mutta entäpä sitten se tarina ja taustamateriaali? Ne ovat, yhtenä hölmöimmistä vedoista koskaan, piilotettuna erilliseen codexiin, jonka lukeminen vaatii pelin tallettamista ja siitä poistumista päävalikkoon. Confrontationin maailma vyöryttää paineella silmille kummallisia fantsunimiä joista suurin osa pelaajista ei ole koskaan kuullutkaan, ja kovin usein tekisi mieli tarkistaa mistä hemmetistä mahtaa olla kyse, mutta peliä ei viitsi keskeyttää sen vuoksi. Niinpä myös tarinaan menettää mielenkiintonsa kohtuullisen nopeasti.

Confrontation on siis pitkästä aikaa peli vailla mitään ilmeisiä ansioita, eikä sitä voi suositella edes halpalaarista ostettavaksi.