Grand Theft Auto IV

Niko Bellic astuu rahtilaivasta Liberty Cityn satamassa utuisena sunnuntaiyönä. Hän nousi laivaan viikkoja sitten jossain Itä-Euroopassa, paetakseen menneisyyttään Balkanin sodissa ja jahdatakseen amerikkalaista unelmaa. Hän on hiljainen, paljon kokenut mies, eikä tunne omantunnontuskia. "Tervetuloa Amerikkaan, serkku!", huutaa pyylevä Roman Nikon jalkojen koskettaessa uutta mannerta ensimmäistä kertaa. Ja niin vuoden tähän asti paras peli voi alkaa.

Odotin peliltä paljon. Niin mahdottoman paljon. Odotin dynaamisempaa, elävämpää, vivahteikkaampaa, yksityiskohtaisempaa ja hieman synkempää peliä kuin aiemmat Grand Theft Autot. Vähän vakavampaa otetta. Ja Rockstar-pelistudio on tehnyt sen, minkä Rockstar on tehnyt niin monta kertaa ennenkin. He täyttivät odotukseni.

Grand Theft Auto IV:n juoni on lähempänä Grand Theft Auto III:n kuin Vice Cityn tai San Andreaksen tarinoita. Niko on kova jätkä, jolla ei ole rahaa, valoisaa tulevaisuutta tai varsinaisia suunnitelmia. Hän päätyy nopeasti lain väärälle puolelle auttaessaan pikkurikollista serkkuaan. Kuten ennenkin, tehtävät ovat aluksi rutiinitavaraa, kuten ilotyttöjen kyydittämistä, autojen varastamista tai aseiden kuskaamista. Pikkuhiljaa pelin edetessä Niko ajautuu yhä syvemmälle itämafian toimintaan. Edessä on taistelu järjestön hierarkiassa etenemiseksi. Nikon tavoitteena on nousta Liberty Cityn arvostetuimmaksi rikoslordiksi.

On huikeaa nähdä jälleen Grand Theft Auto III:n kaupunki. Rockstar on rakentanut Liberty Cityn lähes kokonaan uudelleen sitten viime vierailuni, mutta jäljellä on edelleen tuttuja kaupunginosia ja maamerkkejä. Pienen tutkimusmatkan jälkeen miellyttävän kotoisa tunne valtaa minut.
Grand Theft Auto -sarjan peruskonsepti ja dynaaminen rakenne ovat Grand Theft Auto IV:ssä ennallaan. Tarina etenee samalla tavalla kuin ennen, tehtävävaihtoehdot ovat samanlaisia kuin aiemmissa peleissä, ja peli tuntuu muutenkin hyvin pitkälti samalta kuin aiemmat sarjan pelit. Oikeastaan peli on täsmälleen samanlainen kuin Grand Theft Auto III, mutta kauniimpi. Ainakin siihen asti, kun vastaan tulee jokin niistä lukuisista yksityiskohdista, joilla Rockstar on täyttänyt pelin. Tällaisena hetkenä oivaltaa, että uuden konsolisukupolven tehoja ei käytetä vain silmäkarkin luomiseen. Tehojen avulla on luotu myös merkittävästi elävämpi pelimaailma.

Ajaessani ulos autotallista satun töytäisemään tukevaa vanhaa herraa, joka puhuu kännykkäänsä. Hän kaatuu, pudottaa puhelimensa ja raivostuu, koska en nähnyt häntä. Hetkeä myöhemmin hän nousee ylös, puistelee housujaan, noukkii puhelimensa, josta kuuluu rasittavan kuuloisen naisen ääni ja jatkaa puhelua sanomalla "anteeksi kulti, joku persreikä törmäsi minuun autolla". Pikkiriikkinen yksityiskohta, johon olen törmännyt ainoastaan kerran niiden 18 tunnin aikana, jotka olen pelin parissa tähän asti viettänyt. Tällaiset yksityiskohdat saavat kaupungin tuntumaan elävältä maailmalta, kaupungilta, joka elää ja on olemassa Niko Bellicin paikalla- tai poissaolosta huolimatta.

Rockstar on tehnyt runsaasti pieniä muutoksia pelimekaniikkaan, millä on lopulta yllättävän suuri vaikutus pelikokemukseen. Täysin uusittu autojen fysiikkamalli vaatii pelaajalta huomattavasti enemmän kuin ennen. Jalkaisin liikkuessa käytössä on parannettu automaattitähtäys sekä mahdollisuus suojautua erilaisten esteiden taakse. Valitettavasti olen edelleen sitä mieltä, että tämä on kaikkien Grand Theft Auto -pelien heikoin osa-alue, joka aiheuttaa tarpeetonta turhautumista etenkin ahtaissa tiloissa ja kiireessä käytävissä tulitaisteluissa.

Muilta osin Grand Theft Auto IV on kaikin tavoin loistava peli, joka hyödyntää uutta, tehokkaampaa konsolisukupolvea upealla tavalla. Pelin grafiikka on fantastisen hienoa, yksityiskohtaista ja yksinkertaisesti kaunista. Estetiikka ja monipuolisuus ovat vailla vertaa. Tarinankerronta on taitavaa ja Rockstar on
onnistunut luomaan loistavan tunnelman. Grand Theft Auto IV ei ehkä mullista pelimaailmaa, mutta se on erinomainen peli.