Marginaalissa

Olen halunnut kirjoittaa tästä jo pitkään. Enkä tiedä oikeastaan miten sen aloittaisin tai mistä oikeastaan on kyse. Suomalaiset osaavat valittaa, mutta suomalaisuudestani huolimatta en osaa artikuloida tätä oikein. Kirjoitan lauseita, jotka eivät soinnu yhteen, jotka eivät kanna samaa viestiä. Kai pitäisi käsittää, että olen ristiriidassa.

Pelit ottaa päästä. Peliteollisuus ottaa päästä. Ja silti pelit on parasta ja kiinnostavinta, mitä tiedän tällä hetkellä olevan olemassa. Olen pelitutkija, pelaaja ja avustaja pelilehdessä. Jälkimmäistä ehkä kuitenkin kaikista vähiten. Mutta toisinaan kerron olevani pelitoimittaja. Se saa mut hymyilemään kun kerron itsestäni. Ojennan käyntikorttini ja selitän. Sitten hetki on ohi. Kirjoitan lopulta niin vähän ja tekstini ovat tylsiä. Onneksi kirjoitan suomeksi, huomaan ajattelevani.

Toisaalta useimmat arvioimani pelit ovat tylsiä. Ja kaikista tylsimmät pelit olen arvioinut puoleen väliin. Olen kirjoittanut keskeneräisiä lauseita ja menettänyt uskoni arvion laatimiseen ennen kuin pätkää on voinut lähettää edes jollekin korjattavaksi. Jos ei ole mitään sanottavaa, niin miksi edistäisi sitä, että joku tuhlaisi aikaa sen lukemiseen. En ole varmasti ainoa, joka toivoo, että voisi vaan sanoa "paska peli." Mutta sitten pitää selittää.

Mutta niin sanotut hyvätkin pelit voivat olla tylsiä. Ja joskus kiinnostavat pelit eivät vaan nappaa. Ammatin puolesta melkein kaikki pelimaailmassa tapahtuva on tavallaan kiinnostavaa. Mutta sitten olen myös ihan vain yksilö, jolla on omat mieliteot. Pelasin ensimmäistä Mass Effectiä yhteensä puolitoistatuntia, joista nukuin puoli tuntia. Melkein sama tapahtui Little Big Planetin kohdalla. En pysty innostumaan Skyrimista, vaikka Morrowindissa olikin sitä "jotain". En kerta kaikkiaan kestä Super Mario Galaxya. Kaikkien näiden julkaisujen arvoa en pysty kiistämään. En vain pysty innostumaan.

Vuonna 2004 julkaistussa "Rules of Play" opuksessa kirjan teemoja avataan viittaamalla digitaalisten pelien klassikkoon Pongiin. "Kaikki rakastavat Pongia, mutta miksi?" kirjoittajat kysyvät. Mutta miten niin "mutta miksi?". Miksei "Miten niin?". Miten niin kaikki? Ei millään pahalla, mutta Pong ei merkitse minulle henkilökohtaisesti mitään, ei sitten yhtään mitään. Ymmärrän sen arvon pelihistorian merkkipylväänä ja voin vain kuvitella ulos asti kiertäneen jonon, joka merkkasi jonkin kuolemattoman syntyä. Töllö olikin yhtäkkiä interaktiivinen, peli oli yksinkertainen ja sitä pystyi pelaamaan kaverin kanssa. Säännöt olivat käsittämättömän yksinkertaiset, grafiikka tehokkaan stilististä, haastetta riitti useampaan pelikertaan. "Vielä yksi pelikerta". Mutta että vieläkin rakastaisimme Pongia sen itsensä vuoksi on mielestäni merkillistä. Tai sitten olen vain pahasti syrjässä.

Yksi varhaisimmista pelinautinnoistani on Commondore 64:n Impossible Mission. Nukkekotimainen grafiikka ja pala kerrallaan paljastuva maanalainen salahuoneiden verkosto kiehtoo minua vieläkin. Linkki moderniin suosikkiini Bioshockiin on selvä. Eikä tarvitse moneen kertaan arvata, miksi The Sims iski niin kovaa, että liimauduin tuoliin kahdeksi vuodeksi. Osittain samoista syistä jaksoin jonkin aikaa pelata Facebookissa Cafe Worldia.

Naispelaajana olen todella kiitollinen lähes tulkoon mistä tahansa naishahmosta. Mutta toiset iskee kovempaa. Tomb Raider ja Laran kovuus sytytti sopivasti vihaisen Alanis Morrisetten fanittamisen jälkivanassa. Vuoden 2012 Laran on pakko pehmentyä, kun levylautasellani valittaa kärsivä Adele. Fifth Elementin Leeloon herkkyys heräsi uudelleen henkiin Mirror's Edgen Faithissa. Tarina sisaruudesta lämmittää vaikkei siskoja omasta takaa olekaan. Kuinka monta pelitarinaa olenkin käynyt läpi, jossa minun pitää oudosti samaistua prinssiin, jonka tavoite on pelastaa avuton neiti pulasta?

Mass Effectissä yksi suurin turn-off oli naishahmo, joka kaikista kuvittelupyrinnöistäni huolimatta pönötti alkukohtauksessa kuin pallejaan vaaliva machomies. Minun "sole survivor" oli mielessäni säilyttänyt naisellisen herkkyytensä kovista kokemuksistaan huolimatta. Mocapilla on väliä! Elokuvien kohdalla "paska sci-fikin on hyvää sci-fiä" ei vaan riittänyt pelastamaan pelikokemustani tältä ylitsepääsemättömältä ristiriidalta. Lopulta kaikissa peleissä on kyse henkilökohtaisesta kokemuksesta. Kaikki ei sytytä kaikkia.

Mutta miksi ne ei tee pelejä just mulle? Missä on Mirror's Edgen jatko-osa? Miksi media kirjoittaa Battlefieldistä? Ketä kiinnostaa? Missä olen? Miksi luen pelilehtiä kuin hesaria aloittaen sarjakuvasivuista? Missä on mun alakulttuuri? Ottaa päästä olla marginaalin marginaalissa. Olen se, jolle ei kannata tarjota pelejä. Olen se, joka arvioi hirvittäviä Wii-pelejä. Selaan XBLA:n tarjontaa päässä kaikuen: "Aseita, urheilu, urheilu, avaruusshootteri, miessankari, aseita, urheilu, tän oon jo pelannu 5 vuotta sitten, autopeli, aseita, autopeli, retroshootteri." Mutta miten niin ei kannata? Tässä on mun lompakko, laittakaa jotain ostettavaa myyntiin!

Ristiriitaa ruokkii se, että "mun" pelejä kuitenkin on tarjolla. Tuntuu lapselliselta valittaa. Mutta jotain tässä on. Jotain, joka ärsyttää. Joskus niitä omia suosikkejaan on tosi vaikeaa löytää eikä niistä kukaan metelöi. Pelimedia keuhkoaa julkaisuista joita en ole koskaan osannut kaivata ja joiden trailerit eivät pysty millään tavalla puhuttelemaan minua. On samantekevää, kuinka "hyviä" nämä pelit ovat. Olen pelannut jo niin montaa kaunista ja eheää kokonaisuutta, joiden viimeisilleen hiottu estetiikka ei kuitenkaan iske minuun.

Pieniä valonvälähdyksiä tulee sieltä täältä. Haluaisin enemmän. Janoan "sitä muuta". Mutta en ole kiinnostunut kokeellisista peleistä sinänsä. Viva Pinatalle olisin toivonut jatkoa kolmannen, ehkä neljännenkin julkaisun muodossa. Pelimuodolle on oma sukupuunsa, ei ole kyse mistään kokeilevasta. Limbo oli hieman tylsä, mutta pelaan mielelläni kaikki pelit, jotka ovat vähänkään sitä herkkää tyyliä imitoivia. Mirror's Edgen suhteen pidin pitkään toivoa yllä. Mutta jatkuva jojoilu ärsyttää. Lopulta pelissä tärkeintä oli minulle sen maailma ja tarina. Mitään innovatiivista tarinassa ei ollut. Niitä tarinoita tulee joka ilta Neloselta. Ja missä on Hydrophobia-trilogian kaksi jälkimmäistä osaa? Vaikkei päähahmo olekaan erityisen mieleenpainuva, kyseessä on ihan mukiinmenevä mamma. Kiinnostavasti sekä Mirror's Edgeä, että Hydrophobiaa on arvosteltu niiden toistavuudesta. Missä se oli? Jos joku on hyvää ja iskee suoraan suoneen - toisto on juuri sitä mitä kaipaan! Ei siihen kiinnitä huomiota negatiivisessa mielessä.

Ehkä tämä puute on väliaikaista. TV-tuotantojen emotionaaliset nyyhkytarinat vetoavat suuriin kuluttajaryhmiin, kaltaisiini naisiin. Tuotannoissa myös sukupuolijakauma on toinen. Olen ehkä lopulta aika tylsän tavallinen. Mutta pelimaailmassa olen marginaalin marginaalissa.

"Toimita" siinä sitten sisältöjä olematta tylsä. Gamereactorin ensimmäinen Suomen päätoimittaja aikoinaan editoi eräästä arviotekstistäni kaikki 'rakastumiset' 'ihastumisiksi'. Ajatteli, että ei kannata tälle yleisölle olla ihan niin ylitsevuotava. Se olisi ollut pelitoimittajan "itsemurha" suorastaan. Tekstistä lähti myös pituuden vuoksi viittaus johonkin poliittiseen selkkaukseen. Toisen tylsä on toisen aarre.