Jälleen kerran on tullut aika Gibernaulle tilittää blogissaan mietteensä nykyisistä ja toivottavasti tulevista moninpeleistä. Eikun menoksi.

Ensimmäisessä osassa puhuin siitä miten itse olen tarinapohjaisten yksinpeli räiskintöjen ystävä ja kuinka yksilöpainoitteinen ja enemmän virtuaaliurheilua muistuttava räiskintä skene ei ole minuun niin hyvin uponnut. Tässä osassa yritin löytää keinoja saada itseni ja muut samanlaiset fiilispelaajat motivoitumaan taistelutantereilla.

Fight for something or play for nothing

Yksi suuri ongelma on taisteluiden merkityksettömyys. Oli kyseessä sitten deathmatch COD:issa tai tiimipohjainen Rush Battlefieldissä niin jokainen pelaaja taistelee vain yhden asian takia, omien pisteiden. Ei L44tN00B-94 mieti minkä takia vastustajan beississä oleva laatikko pitää räjäyttää, L44tN00B-94 ei mieti minkälaisia seurauksia taistelun lopputuloksella on hänen armeijalleen. L44tN00B-94 miettii missä olisi paras nurkka kämppiä että hänen K/D ratio oli optimaalisen hyvä. Kun matsi on ohi se on menettänyt merkityksensä. Paitsi pelaajien henkilökohtaisissa statseissa.

Tietenkään se ei ole ihme ettei tuollaisia mietitä koska ei esim Battlefieldissä ole järkeä tuota miettiä koska millään ei ole merkitystä. Hauskanpito on tietenkin se päämerkitys kaikilla peleillä mutta mielestäni taistelut olisivat huomattavasti mielenkiintoisempia jos sinun pitäisi valita puolesi ja olla osa isompaa joukkoa joka taistelee yhdessä yhteisen asian puolesta. Tuo on MAG:in yksi parhaista puolista mutta siinäkin tuo on jätetty puolitiehen. Ehkä MAG 2 onnistuu paremmin.

Dust 514

Peli jonka olisi tarkoitus yhdistää kaksi ensisilmäyksellä täysin yhteensopimatonta voimavaraa keskenään. Strategisen MMO pelin EVE Onlinen PC-jäärät ja konsolipuolen FPS-pelaajat. Minulle tuo on yksi iso päiväunien aihe.

Nähkääs EVE Online on paras peli mitä ikinä en ole pelannut. Massiivinen pelaajien ehdoilla pyörivä scifi universumi kutittelee paikkoja minussa missä elävät mahtavat muistot Fireflysta, Battlestar Galacticasta ja muista ihanista scifihetkistä. PC pelaaminen ei kuitenkaan ole juttuni ja syvällä sisimmässäni tiedän etten pystyisi panostamaan peliin aikaa niin paljon kuin tämä tiukan oppimiskäyrän omaava peli vaatisi. Siitä huolimatta luen innolla aina pelin dramaattisista tapahtumista. Sen vuoksi ajatus päästä edes alhaisena grunttina universumiin saa minulle leveän hymyn aikaan.

Kysymys. Kumpi kuulostaa paremmalta. Taistella samoja taisteluita uudestaan ja uudestaan parempien tavaroiden ja expan vuoksi vai sen lisäksi vielä olla osa isoa planeettojen välisen liittouman armeijaa joka taistelee elintilasta pelin universumissa? Jossa ei pelkästään aseet vaan myös liittouman jothtoportaan päätökset ja aluksien väliset taistot vaikuttavat sotaan? Makunsa kullakin mutta oma valintani on ainakin selvä.

(Cyber Space)World War 3(D)

Jos taas haluaa jotain muuta motivointia kun pelkästään pelin sisäisen maailman pelaajien luomat valtiot niin pelinkehittäjät voisivat lisätä jotain hieman henkilökohtaisempaa porkkanaa. Dead Nation toi pelaajille pikkumaistisen millaista on taistella oman maansa puolesta mutta zombien tappo Suomen puolesta jäi vain pintapuoliseksi tilastotieteeksi.

Miten olisi Killzone 3 jossa kaikki PSN palvelun omaavat maat jaettaisiin kahteen osaan. Toiset edustamaan Helghania ja puolet ISA:a. Joka maat saisivat oman lippunsa haarniskaan tai miksei vaikka hieman erilaiset tamineet joka maalle. Pisteitä kerättäisiin omalle maalle ja samalla omalla liittoumalle. Jokainen matsi vaikuttaisi osaltaan takana hyrräävään sotaan. Guerilla voisi sitten hemmotella vaikka tasaisin väliajoin voitolla olevaa armeijaa heitä ylistävillä propagandavideoilla.

Sama toimisi Halo Reachin tapauksessa. Odotin innolla Invasion pelimuotoa koska vihdoinkin pelissä pääsisi taistelmaan Spartanit vastaan Covenant matseja. Vaikka pelimuoto hauska onkin niin se olisi vielä hauskempi uudella Invasion matchmaking listalla. Siihen pitäisi luoda uusi hahmo ja päättää onko Covenantin puolella vai UNSC:n.
Valikkoon voisi tulla vaikka uusi karttanäkymä jossa olisi UNSC:n tärkeimmät planeetat. Sota alkaisi Harvestilta ja vaikka kuukauden päästä kaikkien matsien voitot ja tappiot päättäisivät pääseekö Covenant etenemään seuraavalle planeetalle vai ei. Jos he ovat aikaisemmin päässeet etenemään ja UNSC voittaa niin taistelu palaa taas kohti Harvestia. Jos Covenant pääsee maahan niin sota on ohi ja alkaa uudelleen.

En tarkoita että peliin pitäisi tehdä uusia karttoja joka planeettaan. Mielestäni tuo toimisi hyvänä porkkanana nykyisilläkin kartoilla. Mahdollisuus hyvään DLC:hen tuossa kyllä olisi.

Blogi alkaa olemaan jo sen verran pitkä että jätän toiset ideat vaikka kolmos osaan. Jos muilla on hauskoja ideoita rakkaiden räiskintöjen uudistamiseen niin heittäkää ne ilmoille. Se tekee hyvää.

Tämä blogi sai pääasiassa innostuksensa tästä 1UP:n artikkelista jossa haastatellaan thatgamecompanyn Jenova Cheniä heidän tulevasta yksin/monipelistä Journeystä. Huomasin sitä lukiessani olevani ehdottomasti yksi kohde yleisöstä pelille Tässä linkki:

http://www.1up.com/do/previewPage?cId=3182758

No niin onko luettu? Hyvä.

Toinen syy joka innoitti tähän blogiin on omat kokemukseni moninpelien saralla. Olen itse pääasiassa tarinavetoisten yksinpelien ystävä ja vaikka nautinkin tietyiltä osin esim. Battlefield sarjasta ja Halon moninpelistä niin yksi asia tuntuu aina olevan nautintoni tiellä. Perseilevät kanssa pelaajat. Joten erilaiset lähestymistavat moninpeleihin saavat ainakin meikäläisen näkemään päiväunia paremmasta tulevaisuudesta.

Ennen kuin GR:n korpisoturit kiipeilevät vallihaudoista huutelemaan niin painotan etten mitenkään halua että perinteiset FPS ynnä muut moninpelit katoavat. Monet niistä nauttivat ja tietenkin omassa porukassa pelaamalla peliä pääsee pelaamaankin niin kuin sitä kuuluukin. Itse kuitenkin silloin harvoin kun näitä tahkon niin pelailen yleensä kaverin kanssa hotseattina(esim.Battlefield)tai jaetulla ruudulla(esim.Halot). Ikävä kyllä silloin joutuu kestämään vaikka mitä mikkiin laulavasta 12 vuotiaasta omia tappavaan urpoon ja muutenkin huonoon seuraan.

Yritä siinä sitten kuvitella olevasi urhea Spartan vyöryttämässä Covenantin kotipesää kun Mikki Hiireltä kuulostava tiimikaveri räppää Tupackia ja toinen ammuskelee persiille kun ehdin hypätä Warthogin puikkohin ensimmäisenä.

Aloin miettiä asiaa ja ymmärsin yhden asian. Kyse ei ole pelkästään aivopieru kanssapelaajista vaan myös omasta pelimaustani. Moninpelit ovat pääasiassa virtuaaliurheilua ja erittäin tulospainotteista. Vaikka tuo paikoitellen hyvin maistuukin niin oma fiilispohjainen pelimakuni ei oikein taivu perinteiseen moninpeli muottiin.

Aloin miettimään omia hauskimpia kokemuksia monipelien saralla ja pari erikoista tapausta tuli mieleen.

Gears Of War on yksi peli mitä tuli tahkottuna netti co-oppina todella paljon. Se mikä sen tekee erikoiseksi on se että vaikka pelasinkin monesti mikin kanssa hyvässä peli ja juttuseurassa niin parhain kokemus oli kun pelasin erään tiimikaverin kanssa pelin lävitse ilman mikkiä.
Peli on sen verran suoraviivainen että taktiikkapalavereille ei ole tarvetta ja koska ei tullut löpistyä turhia niin pystyin keskittymään pelin tarinaan ja tunnelmaan täysin. Sen lisäksi apunani oli tiimikaveri joka tiesi mitä teki ja tietenkin käytti miekuvitusta huomattavasti enemmän kun mihin mikään tekoäly pystyy. Lisäksi kun tiesi että rinnalla taistelee ihminen eikä tekoäly niin tietenkin sitä otti vastuuta myös hänestä eikä jättänyt ottamaan turpaan Locustilta että itse pääsisi helpolla. Siinä oli ehdottomasti parhaat puolet niin yksin kuin moninpelistä.

Toinen on Test Drive Unlimited. Tulihan sitä ajettua perinteisiä kisoja muiden ajopelien tyyliin mutta on yksi asia mistä pidin pelissä todella paljon. Se että Oahulla oli aina muitakin kuskeja liikenteessä. Välillä heitä tuli haastettua kisoihin mutta pelkästään se että kun kruisailin niin vastaan ajeli muita ihmisiä lisäsi meikälle fiilistä peliin todella paljon. Pelimaailma tuntui uskottavammalta ja arvaamattomammalta. Oli todella nastaa ajella maantiellä Camarolla kunnes yhtäkkiä vierestä suhahtaa Firebird ja lähteä jahtaamaan mokomaa. TDU 2:hta odotellessa.

Myös eräs Edgen artikkeli tuli mieleen kun mietin asiaa jossa kolumnisti(en nyt muista kuka)myös visioi sellaisesta pelistä jossa yhdistyy yksin ja moninpeli. Esimerkkinä oli Fallout joka toimii yksinpelinä niin kuin ennenkin mutta kaikki kaupat sun muut ovat muiden pelaajien hoitamia. Pääpeli voisi olla vaikka konsolilla ja esim. tuollaisen kaupan hoito voisi hoitua esim mobiilipäättellä tai selaimella. Eläväisempi markkinatalouskin toisi varmasti oman lisänsä jättömaalla seikkailuun.

Brink on myös peli mitä olen seurannut mielenkiinnolla. En pelkästään sen takia että se näyttää hyvältä ja että parkour meininki vaikuttaa tuovan oman lisänsä perinteiseen räiskyttelyyn mutta sen takia että myös sen tekijät uhoavat yhdistävänsä yksin ja moninpelin saumattomasti. En kyllä usko että pelistä tulee mitään vallankumouksellista mutta ehkä pelistä löytyy perinteisen moninpeli räiskinnän lisäksi enemmän sitä tarinan tynkää tyydyttämään fiilispelaaja sisällä.

Perinteisellä meiningillä on paikkansa mutta toivon että pelintekijät alkaisivat ottaa myös enemmän riskejä. Oli se sitten yksinpelin ja moninpelin yhdistämistä tai perinteisen monipelin uudistamista.

Villiyö Wastelandissa Episodi 2

Fallout Vegasin uusi videoa ja kuvat aiheuttivat syyhyn johon auttaa vain paluu Fallout 3:n Capital Wastelandiin. Jotkut teistä ovatkin ehkä lukeneet edellisen vastaavan blogini jossa lähdin tekemään matkaa Republic Of Daven tontilta kohti Megatonnia pelkissä kalsareissa ja varusteina pelkkä päättäväisyys ja kolme pulloa viskiä. Reissu ja siitä kirjoittaminen oli sen verran hauskaa että nyt seuraa ei kenenkään odottama jatko-osa. Tällä kertaa matka alkaa Point Lookoutin laiturilta josta olisi tarkoitus tehdä matka syvälle metsään Turtledove Detention Camppiin varustettuna leopardikuviosella yöasulla, Stabbhappy puukolla ja kaksipiippuisella haulikolla jossa 15 panosta. Panoksia saa kerätä haulikkoon ja korjata sitä mutta muut aseet ja asusteet on kiellettyjä. Hardilla mennään. Toivottakaa onnea.

Hyvä kun edes ehdin laiturilta pois niin kulman takaa syöksyy salakuljettaja SMG:n kanssa haastamaan riitaa. Ei tässä mitään nössö turisteja olla joten nappasin Stabhappyn käteen ja menin ottamaan tervetulotoivotukset vastaan. Pari luotia ehti kutittelemaan kyljestä ennen kuin palkitsin yhden miehen tervetulokomitean pienellä hiusten leikkuulla. Leikkasin varmaan hieman liiankin lyhyeksi hänen makuunsa mutta irtopää ei tarjonnut vastalauseita. Ei muuta kuin koipea toisen eteen. Aurinko alkoi laskemaan kun tein tieni joen ylittävälle sillalle joka veisi minut metsän reunaan. Olin juuri ylittämässä siltaa kuin näin edessäni kesken olevan taistelun. Piilottelin laatikon takan ja katsoin kuin kaksi sisäsiittoista junttia veti lyijypolkkaa yksinäisen salakuljettajan kanssa. Myhäilin tyytyväisenä koska ajattelin pääseväni pian helpoille tapoille, toisin kävi. Matsin päätyttyä hyökkäsin enemmän kipeää ottaneen isomman juntin kimppuun. Karpaasi hymyili rumaa pallokalahymyään huutaessaan että nyt on aika pitää hauskaa. Jos junttieinari tarkoitti että on aika hauskaa ampua uusi persläpi hänen naamansa haulikolla niin silloin hän oli täysin oikeassa. Pistin V.A.T.S.:in avulla pari laukausta rumiluksen naamaan niin läheltä että piiput oli käytännössä äijän klyyvarissa mutta ihmeen kaupalla se vaan selvisi hengissä. Onneksi veri peitti ruman pärstäkertoimen kun viimeistelin homman puukolla. Toinen rölli olikin varustautunut kiväärillä ja olis selvästi vikkelämpää sorttia. Naama silläkin kyllä oli kuin petolinnun ahteri. Kävin hyökkäykseen mutta sihti oli niin hukassa että menin tuhlaamaan kaikki panokset mitkä oli jäljellä yhtä lukuunottamatta ennen kuin sekasikiö veti viimeisen henkäyksensä. Saaliksi sentään irtosi Buffout ja Med-X. Tulivat tarpeeseen koska energiat olivat jo melkein finaalissa.

Kahlatessani radioaktiivisen joen yli veinasin tuhlata viimeisen panokseni turhaan. Ollessani keskellä lätäkköä yhtäkkiä vedestä pomppasi autonrengas aivan nenän edestä. Kumidonitsi selvisi kuitenkin vahingoitta koska sormi sattui olemaan pois liipasimelta. olin jo syvällä metsässä kun saavuin vanhan haahkan nimeltä Margerite omistamaan pontikka vajaan. Vanha kurppa yritti käynnistää keskustelua mutta meikää kiinnosti vain vahinkojen nukkuminen pois vanhassa hetekassa. Tunnin kauneusunien jälkeen jatkoin matkaa mutta sitä ennen varastin kuistilta uuden haulikon, six-packin bisseä ja pari vodka ja whiskey pulloa. Hieman kuumotti kävellä sumuisessa metsässä näin heikolla varustuksella mutta en ehtinyt kauaa harmitella panosten puuttumista kun takaa alkoi kuulua jotain mökellystä. Pyörähdin ympäri ottamaan haasteen vastaan joka osoittautui kahdeksi eritason ghouliksi. Vetäsin bisset naamaan ja harmillisesti vahingossa myös buffoutin ja aloin vetämään puukkojunkkarityyliin zombeja paloiksi. Energiat olivat vähissä kun verityö oli ohitse mutta meteli oli houkutellut paikalla pahimman mahdollisen ghoulin. Kutittelin paskiaista moralla mutta vahinko oli minimaalinen. Tajusin että nyt olisi terveellistä vetää pieni hölkkä ja lähdin pinkomaan pakoon. Verenhimoinen mölinä selän takana kannusti kovaan urheilusuoritukseen ja edessä alkoi jo siintämään Turtle Doven rangaistuslaitos. Ajattelin jo selviäväni kun juoksin sydän hakaten pusikon lävitse. Silloin maailma räjähti. Leopardi kalsongit lensi kaaressa ilmassa ja harmillisesti minä olin(ainakin osittain)niiden sisässä. Makasin vielä hetken maassa ilman jalkoja ja yritin selvittää kuka oli henkilökohtainen viikatemieheni. Sitä en saanut selville, ehkä astuin miinaan tai joku heitti kranaatin. En kuitenkaan ollut vihainen vaan mieleni täytti rauha. Päästin irti ja painoin start nappulaa. Kaikkeni sentään yritin ja aina on olemassa kaikkivoipa Load nappi. Lisäksi jokainen joka on nähnyt Syvä Joki leffan tietävät että amerikansyrjäseuduilla voisi käydä huonomminkin.

Päätin viime perjantaina tavallisen keskikaljaillan sijaan sivistää itseäni taiteen merkeissä. Innoitus syntyi kun näin GR:ssä uutisen Manga Cafessa pidettävästä Suomalaisten pelitalojen konseptitaide esittelystä. Reissu osoittautui todella hienoksi, eikä pelkästään nättien kuvien vuoksi.

Ennen kuin pääsin perille satuin löytämään Vuorikatu 8:ssa sijaitsevan Puolenkuun Pelit kaupan uuden liikkeen ja olihan se pakko käydä tarkastamassa. Hetken ehdin vain tutkia tarjontaa kun yksi myyjistä tuli vääntämään juttua enganniksi. Meikällä oli Death Proof t-paita yllä ja hän sitten kyseli olenko Tarantinon leffojen fani. Sitähän minä olen joten tuli siinä keskusteltua hetki tulevasta Inglorious Bastards leffasta. Muut myyjät olivat Suomalaisia joten kannattaa käydä vaikka ei lontoon vääntäminen sujuisikaan.

Tuli napattua DVD osastolta Stallonen Cobra ja Star Trek 2: The Wrath Of Khan. Lähtiessä kysivät vielä kelpaisiko ilmainen pelijuliste joten Batman: Arkham Asylym juliste tarttui mukaan. Täytyy kyllä sanoa että jos asuisin stadissa niin tästä tulisi varmaan uusi vakiopaikkani peliostoksille. Asiakaspalvelu toimi loistavasti ja meininki oli leppoisaa.

Seuraavaksi oli vuorossa main event, Manga Cafe. Mikään kovin suuri esittely ei ollut kyseessä, pihalla oli terassin molemmin puolin kaksi isoa taulua johon oli järjestetty kuvat firmojen mukaan, sekä sen lisäksi kahvilan yksi seinä oli pyhitetty taiteelle. Vaikka pelien konseptitaidetta tulee ihasteltua jatkuvasti tietokoneen näytöltä niin niitä kyllä katsoo ihan eri tyylillä tällaisissa tilaisuuksissa. Tässä muutamat fotot randomina tilaisuudesta:

http://img223.imageshack.us/img223/7350/dscn1549f.jpg
http://img81.imageshack.us/img81/3010/dscn1548j.jpg
http://img220.imageshack.us/img220/5409/dscn1561y.jpg
http://img223.imageshack.us/img223/4495/dscn1546.jpg

Tuossa viimeisessä kuvassa on muuten luonnos Frozenbyten kuopatusta Jack Claw pelistä mistä en ennen näyttelyä ollut kuullutkaan. Aika paljon tulee Bionic Commando mieleen.

Taide elämyksen lisäksi Manga Cafessakin oli todella mukavaa asiakaspalvelua ja mesta oli muutenkin oikein asiallinen. Tuli myyjän ja erään toisen mukavan neitosen kanssa juteltua Fallout sarjasta sekä pelien väkivallastakin tuli jauhettua juttua. Tehdessäni lähtöä vedin viimeiset huikat vaniljakokiksesta(ei kai nyt Manga kahvilassa mitään perinteistä junttikolaa myyrä ;) )huomasin ulko-oven viereisessä nurkassa Puzzle Bobble arcade koneen joka oli vieläpä ilmaiseksi pelattavissa. Harmi että velvollisuudet kutsuivat joten en ehtinyt kuin pikaisesti koklaamaan.

Sen lisäksi että olin sivistänyt itseäni taiteella löysin myös kaksi todella mukavaa paikkaa joissa pitää ehdottomasti poiketa aina stadin reissuilla. Eikä ollut krapulaa aamulla joten reissu oli napakymppi.

Sain innoituksen Fallout 3:n foorumeilta vetää hieman erilainen sessio pelin parissa Mothership Zetaa odotellessa. Ideana teleportata Republic Of Daven edustalle pelkissä kalsareissa, ilman aseita, ammuksia, stimpackeja tai rahaa. Määränpäänä Megaton ja varustettuna vain nyrkeillä ja kolmella viskipullolla lähdin matkaan.

Jouduin heti totuttelemaan uudenlaiseen lähestymistapaan pelissä. Aseiden kanssa hahmoni on kuin puolijumala mutta heikkoutena huono hiippailukyky ja lähitaistelu taidot tasolla jota voi todistaa vaikka nakkikioskin edustalla viikonloppuisin.

Pitkään ei tarvinnut matkaa tehdä kun ensimmäinen konflikti oli jo syöksymässä minua kohti. Villintynyt Brahmin(kaksipäinen lehmä)rynnisti alas edessä olevaa nyppylää ja ehdinkin jo innostua kun näin että kyseinen kanttura kanttoi varustesäkkiä selässään. Ehdin jo iloita mahdollisuudesta huono-onnisen kaupustelijan mansikin ryöväämiseen kunnes näin syyn elikon juoksuun. Takana juoksi yksi Wastelandin veemäisimmistä olioista, Death Claw. Pakenin viereisellä mäellä olevaan pusikkoon ja jäin seuraamaan tilannetta. Vähemmän yllättäen Death Claw voitti taiston. Ikävä kyllä monsteri päätti jäädä vartioimaan saalistaan einkä voinut muuta kuin jatkaa matkaa.

Hetken päästä eteen levittäytyi farmi ja päästyäni lähemmäs katsomaan huomasin taas olevani todistamassa muiden aiheuttamaa verilöylyä. Ladon edessä yhteen otti Death Claw ja Albino Radscorpion samalla kuin ladon yläkerrasta ja viereisen siilon katolta kaksi Raideria ampuivat kumpaakin. Seurasin tilannetta tyytyväisenä koska sijaintinsa ansiosta tiesin että Raiderit voittaisivat taiston. Raiderit kyllä hoitaisin viinan ja luuvitosen voimin.

Taiston päättyessä niin kuin oletinkin aloin hiippailla kohti siiloa mutta juuri kun olin astumassa sisään ladossa majaillut roisto huomasi minut ja ampui kuumaa lyijyä tervetuliaisiksi. Painuin äkkiä sisään, tikkaita ylös ja löin piikkitukalta nenän niskaan. Napattuani nahkahousut ja piikilliset olkatoppaukset sekä metsästyskiväärin viiden luodin kera yritin paikallistaa ladosta ampunutta vastustajaa. Jannu oli kuitenkin kadonnut kuin pieru jättömaahan joten kipusin sillosta alas. Kävellessäni farmin läpi huomasin että pakoon pinkaissut vastustaja oli kuitenkin päättänyt saada viimeisen sanan. Kaksi vielä siiloon mennessä elossa ollutta Brahminia makasivat kuolleina aitauksessaan. Noh, sainpa pari kyljystä mukaan evääksi.

Päätin pysähtyä pienen matkan päässä olevassa Grisly Dinerissa koska tesin että seltä löytyisi sänky jossa voisin levätä pois pienet vahingot jotka sain nyrkkitappelussa. Harmi kyllä kolme muuta tyyppiä olivat saaneet saman idean eikä kenelläkään ollut hinkua jakaa punkkaa. Hurjistunut eukko syksyi ensimmäisenä kahvilan ovesta ja tarjosi 10mm Submachine Gunin sarjaa osuen kuitenkin viereiseen kiveen, kiitin napittamalla emännän otsan yhdellä tarkalla laukauksella. Juoksin seuraavia vastustajia vastaan ovelle ja posautin seuraavaa kaveria V.A.T.S:in avulla otsaan, karvanaamalla oli kuitenkin kovempi kallo joten vasta kaksi kutia riitti tiputukseen. Päätin seuraavan kaverin niitata pugilismin jaloin taidoin ammusten säästämiseksi. Verilöylyn loputtua riisuin kropat aseista ja suojistaan. Sain korjattua nahkabyysat sekä aseiksi Assault Riflen ja Submachine Gunin, kummassakin kyllä harmillisesti alle lipas panoksia.

Onnistuin seuraavaksi onneksi ohittamaan sillalla majailleet Enclaven joukot joita vielä satuttiin vahvistamaan helikopterin avulla kun hiippailin ohitse. Joukkoa murhanhimoisia Power Armoreissa liikkuvia tyyppejä olisi ollut todella kinkkistä tappaa. Matka Potomac joelle sujuii yllättäen helposti, ainostaan helppo taisto Yao Gaita vastaan eräässä solassa hidasti matkaa.
Bethesda Ruinsilla tosin veinasi käydä köpelösti kun veinasin kävellä Sentry Botin näköpiiriin.

Potomac joella koin viimeiset jännityksen hetket. Istuin joen varrella ja mietin vaihtoehtojani. Vasemmalla näytti olevan joukko Mire Lurkkeja ja oikealla vastarannalla taas Enclave leiri. Pitkän kiertomatkan sijaan päätin kroolata joukkojen välistä mutta jo puolessa välissä matkaa näin että rapuihmiset tulevat sivusta kimppuun. Ei ollut tarpeeksi panoksia alkaa järjestämään rapuillallista varsinkaan kuin Enclave telttailee vieressä joten uin rantaa äkkiä ja pistin juoksuksi. Olin ehtinyt vedessä saada iskua ja rannalla kököttänyt lurkkien johtaja ehti vielä räkäisemään niskaan ennen kuin pääsin Springvale Schoolin viereselle tielle. Edessä tuijotti jättiläismuurahainen ja sivusta alkoi lentämään älämölöön heränneiden Enclave joukkojen plasmapanokset. Huuhdoin Brahminpihvit viskillä alas ja pistin menoksi. Kuuma plasma poltteli selkää mutta onneksi murkku jäi juoksussa kakkoseksi

Päästyäni vihdoin luotien kantamattomiin edessä siinsi tuttu näky. Megatonnin näkeminen ei ollut tuntunut niin hyvältä pitkiin aikoihin. Päästyäni kämpille pistin GNR:än soimaan jukeboxista ja mietin miten paljon joitain asioita alkaa arvostamaan kunnolla vasta kun ne menettää. En enää ota Tesla Canonnia, Rocket Luncheria, Fat Mania, Man openeria enkä muita ihania aseita ja Power Armoreitani itsestäänselvyyksinä. Verta hikeä ja kyyneleitä on niiden eteen vuodatettu.