Analyysi Top Gunista

Tässä tutkielmassa aion paneutua 1980-luvun hittileffaan nimeltä Top Gun, sen eri ilmiöihin ja minkälaisen maailmankuvan se tarjosi katsojille. Millä tavalla se yritti ohjata yleisön Amerikka ja kapitalismi myönteiseksi. Vai yrittikö se ollenkaan?

Elokuvan päähahmo nimeltään Pete Maverick Mitchell pääsee Top Gun-eliittijoukkoon ystävänsä Nick "Goose" BradSawin kanssa törttöiltyään taistelutilanteessa. Heti tässä vaiheessa elokuvaa pääsemme selville Maverickin luonteenpiirteistä. Hän on ylimielinen ihminen joka silti osaa olla hyvä kaveri, ja rennosti kulkeva. Hän tuntuu siltä että mikään ei koskaan vaivaa häntä, ja että ei koskaan epäonnistu. Myöhemmin elokuvassa saamme kuitenkin selville , että hänen edesmenneen isänsä taakka painaa edelleen hänen harteitaan, ja siksi hänen täytyy olla parempi kuin kukaan muu. Ei pelkästään hänen itsensä vuoksi vaan myös puhdistaakseen isänsä maineen.

Maverickin paras ystävä ja toveri Goose on monin tavoin Maverickin vastakohta. Hän on vastuuntuntoinen perheenisä, joka huolehtii yltiöpäisesti että onnistuuko hän Top Gun-koulutuksesta. Hän on selvästi epävarma kehonsa suhteen joka käy ilmi lentopallo-kohtauksesta jossa on hän ainoa joka pelaa paita päällä. Hän silti osaa olla rento ja kepeä, mutta päällimäisenä hänestä jää vaikutelma vastuuntuntoisena perheenisänä.

Elokuvan sankarittarena toimiva Charlotte Blackwood on heti ensikohtaamisestamme lähtien selvästi vahava persoona joka tietää mitä haluaa, eikä epäröi käyttää kaikkia keinoja saavuttaakseen sen. Hän on äärimmäisen viettelevä ihminen ja selvästi katsonut aivan liikaa 1940-1950 tuotettuja Hollywood-elokuvia, joista hän saanut ominaispiirtekseen femme fatale-tyyliset ilmeet ja kehonkielet. Vaikka hän saattaa vaikuttaa kylmäveriseltä bisnesnaiselta, hän lopulta antaa periksi sydämelleen ja valitsee elämänsä rakkauden, Maverickin.

Elokuvan vastapainona kepeälle sankarikaksikolle elokuva tarjoaa jämerät ja vastuuntuntoiset Tom Kazenskin ja Rick Rossovichin. Nämä kaksi ovat periamerikkalaisia valkoisia miehiä, jotka eivät koskaan poikkea annetuista ohjeista, ja eivät jätä amerikkalaisveljiään pulaan. Heti ensikohtaamisesta asti on selvää että Maverickin ja Kazenskin näkemyserot toimintatavoista aiheuttavat heidän välilleen kitkaa, ja he kilpailevatkin aina mahdollisuuden tullessa oli sitten koulutuksessa tai sitten rantalentopallo-ottelussa. Myöhemmin kuitenkin Goosen kuoltua Maverick ja Kazenski löytävät yhteisen elämänsävelen, ystävystyvät ja pelaavat samaan pussiin.

Koska elokuvahan on Amerikan puolustusvoimien propagandaa elokuvan ilmiselvä tarkoituhan oli selvästi korottaa amerikkalaisten itsetuntoa ja muistuttaa heitä siitä, että he ovat ylimmäisin ja parhain rotu universumissa, elokuvassa on monia suoria ja ei niin suoria viittauksia tähän joiden tarkoitus on alitajuisesti vaikuttaa kapitalisti-katsojien mielialaan. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy puolustusvoimien toverillisuuden korostamiseen, alusta lähtien miehet pitävät toisistaan huolta ja vaikka metodit ovatkin erilaiset, määränpää on sama: vapaan maailman puolustaminen, tämä toverillisuuden korostaminen ilmenee vahvimmin yökerho-kohtauksessa jossa Maverick flirttailee Charlottelle laulamalla Goosen kanssa rakkauslaulun ja kohtauksen lopussa koko puolustusvoimat hoilaavat heterorakkauden puolesta jota Maverick voi saada vonkaamalla Charlottea.

Heterorakkaudesta puheen ollen, elokuva korostaa varsin selkeästi konservatiivisia ihanteita, joissa veljeys, perhe, Jumala ja isänmaa ovat elämän suola. Veljeys näkyy kaikkialla elokuvassa, kun sotilaat puolustavat toisiaan kommunismilta. Goose edustaa varsin selkeästi amerikkalaista ihannemiestä joka on vastuuntuntoinen ja pitää huolta perheestään, mutta silti palvelee isänmaataan. Elokuvan lopetuksessa Maverick lopettaa hulttiohommat, ja aikoo mennä naimisiin Charlotten kanssa. Jumalan ja isänmaan palvelu on tietenkin olennainen osa elokuvaa, ottaen huomioon että koko elokuva on rakennettu tukemaan konservatiivista arvomaailmaa, ja että se on puolusvoimien rahoittama. Konservatiivista arvomaailmaa vastaan on tosin elokuvan homoseksuaalinen vire, joka tulee selvästi esiin muun muuassa elokuvan useissa suihkukohtauksissa, sekä rantalentopallo-kohtauksessa jossa öljytyt, lihaksikkaat miehet pelaavat lentopalloa pullistellen samalla lihaksiaan ja ihaillen toistensa muotoja.

Elokuvahan on saanut paljon kyseenalaista mainetta elokuvien eliittikatsojissa, koska se kuulemma esittää rotusyrjintää, eikä siinä hyvässä mielessä. Mutta vaikka elokuva selvästi ihailee konservatiivista arvomaailmaa jossa valkoinen amerikkalainen mies on se aito mies, niin en silti nähnyt mitään kummoisempaa rotusyrjintää, ellei rotusyrjinnäksi lueta sitä, että elokuvassa näkyy kokonaiset kaksi tummaihoista miestä joista toinen ei puhu kertaakaan elokuvan aikana ja toinen keskittyy haukkumaan Maverickia eikä osoita minkäänlaista empatiaa häntä kohtaan kun hän on juuri menettänyt ystävänsä.

Elokuvan teemoja ja aikoja korostaa myös se, että vapaata maailmaa ja amerikkalaisia ihanteita uhkaavat ketkäs muut kuin nuo vekkulit kommunistit, tämä onkin ainoa asia minkä itse yhdistän kylmään sotaan, tosin huomionarvoista on myös se että miten kommunisteja ei näytetä kertaakaan elokuvan aikana, vaan heistä annetaan epäinhimmillinen kuva, etteivät he ole ihmisiä, tämä luo tietynlaista pelottavuutta vihollisille kun ei näytetä ketkä niitä hävittäjiä oikein ohjaavat.

Tuotesijoitteluhan on tietenkin tärkeä osa kyseisestä elokuvaa koska kuten kaikki tietävät, kaikki amerikkalaiset ovat rahanahneita kakkapäitä. Muun muuassa lentäjien takit ja upeat peililasit muuttuivat elokuvan julkaisun jälkeen suureksi ilmiöksi nuoren yleisön keskuudessa kun kaikki halusivat olla valkoisia sankareita Maverickin tapaan. Myös elokuvan soundtrackista tuli iso hitti discoissa. Voisi myös kuvitella että elokuva sai ainakin Yhdysvalloissa nuoret miehet ilmottautumaan vapaaehtoisina armeijaan, puolustamaan Amerikkaa kommunistisioilta.

Mutta miksi elokuva oli myös niin suosittu Euroopassa? Kyseeessä on kuitenkin amerikkalaisten itsetuntoa kohottamista varten tehty elokuva, ja amerikkalainen maailmankuva on kuitenkin varsin erilainen eurooppalaiseen verrattuna. Itse sanoisin, että tärkeänä vaikuttajana asiaan oli Kylmä sota ja sen mukanaan tuoma ydintuhon pelko. Ihmiset halusivat saada ajatuksensa muualle kaikesta tuhosta ja kuolemasta aikakautena jolloin pommisuojia rakennettiin ja apteekeista hamstrattiin joditabletteja. Elokuva tarjosi oivan pakomatmatkan pois arkisista huolista suoraan Kalifornian aurinkoon. Elokuva tarjosi myös yhteisen päämäärän läntiselle pallonpuoliskolle, loi yhteneväisyyden tunnetta ihmisiin, ja osoitti myös sen, että länsimainen kulutuskulttuuri on tie pahan kommunismin kukistumiseen.

Laitoin tämän tälle foorumille siksi koska janoan palautetta, ja ajattelin että tämä on paras mahdollisuuteni saada sitä. Haluaisin joskus tulla peli/elokuvatoimittajaksi nääs.

Täydennä 2012-05-01 22:58:
Tekstissä olevat pienet epäloogisuudet selittyvät sillä, että tämä on alunperin kouluprojekti, mutta koska eihän siellä ikinä mitään palautetta anneta, niin laitoinpahan tämän tänne.

Brothers-analyysi ja arvostelu

Kommenttia ja palautetta pliis.
Sisältää pientä spoileria mutta ei mitään sellaista jota takakansi tai traileri ei kertoisi.

Brothers

Brothers on vuonna 2009 tehty draamaelokuva jossa on trilleri- ja sotaelokuvien aineksia. Se perustuu vuonna 2004 tehtyyn samannimiseen tanskalaiseen elokuvaan, joka ottaa vaikutteita Odysseia nimisestä eepoksesta aivan kuin amerikkalainen elokuvakin. Elokuvan on ohjannut Jim Sheridan, tuottanut Michael DeLuca, Joni Sighvattson ja Ryan Kavanaugh. Elokuvan on käsikirjoittanut David Benioff, ja sen pääosissa on Tobey MacQuire joka voitti esiintymisestään Golden Globen, Natalie Portman, ja Jake Gyllenhaal.

Elokuva kertoo kahdesta veljeksestä joista toinen, Tommy on palaamassa vankilasta jouduttuaan sinne aseellisesta ryöstöstä, ja toinen, nimeltään Sam on palaamassa Afganistaniin, jonne Sam katoaa ja hänet julistetaan kuolleeksi. Samin kuoltua Samin vaimon ja Tommyn välille syntyy tunteita, kunnes kaikki muuttuu kun pahasti traumatisoitunut Tommy palaakin kotiin.

Elokuvassa on kolme päähenkilöä joiden kautta juonta viedään eteenpäin jotka ovat veljekset ja vaimo Grace. Elokuvassa ei ole selvää hyvää tai pahaa ellei halua laskea Samin sisällä vellovaa syyllisyyttä ja epävarmuutta sellaiseksi ja päähenkilöiden välillä olevaa rakkautta hyvyydeksi. Sankariksi voisi ehkä nimetä Natalie Portmanin sillä hän ei muutu, korkeintaan hänen tunteensa muuttuvat muuttuvat elokuvan aikana. Todistaja olisi juuri ennen loppuratkaisua esillä oleva Tommyn korviketyttöystävä ja on osittain hänen syytään, että Samin epävarmuus paisuu, hän voisi myös olla viiden minuutin vierailija, vaikka hän ei olekaan periaatteessa humoristinen vaan tuo eräänlaista filosofista näkökulmaa elokuvaan. Muita perinteisiä rooleja elokuvassa ei olekaan lukuunottamatta normaaleja sivuhahmoja.

Elokuvassa voi hyödyntää

Syd Fieldin kolmen näytöksen rakennemallia, ja näin minä sen erottelin. Ensimmäinen näytös on pääosin tilanteen selvittelyä, ja päähenkilöiden elämäntilanteisiin ja heidän suhteisiin tutustuttamista. Kuten Tommy pääsee vankilasta, Sam menee Afganistaniin, ja ensimmäinen osa päättyy Samin katoamiseen. Ensimmäinen osa noin 30 minuuttia. Toinen osa alkaa uudistuneesta elämästä, ja se käsittelee heidän muuttuvia elämiään. Tässä näytöksessä annetaan eniten ruutuaikaa Gracen perhe-elämälle, ja miten Tommyn ja Gracen välille syntyy tunteita. Elokuvassa näytetään myös Samia silloin kun hän oli Afganistanissa sotavankina. Tämän näytöksen aikana päähenkilöt muuttuvat kukin omalla tavallaan merkittävästi. Toinen jakso on elokuvan pisin noin tunnin kestollaan. Kolmas ja viimeinen näytös alkaa kun Sam pelastetaan ja hän palaa kotiin. Tämän jakson aikana henkilöiden kemiat ovat erittäin sähköiset ja koko jakson aikana katsojalla on tunne että kaikki ei ole kohdallaan. Elokuva vyöryy armottomasti kohti loppupäätöstä. Kolmas näytös kestää ensimmäisen tavoin 30 minuuttia

Elokuvassa voi myös hyödyntää Ola Olssonin huomattavasti monimutkaisempaa ja yksityiskohtaisempaa rakennemallia. Ja näin se menee: Aloittelu kestää muutaman minuutin, ja sen tarkoituksen on herättää katsojan mielenkiinto. Aloituksessa näytetään kuinka Sam perheineen herää, näytetään Samia töissä ja kuinka Tommy vapautuu vankilasta. Tämän jälkeen tulee elokuvan otsikko.

Esittely on käytännössä ensimmäinen näytös jos Syg Fieldistä otetaan mallia, ja se esittelee hahmot ja suhteet tarkemmin ja tämä päättyy Samin katoamiseen.

Vahvistus alkaa toisesta näytöksestä ja tässä osassa katsoja alkaa elämään päähenkilöiden elämää ja samaistumaan näihin. Tämä osa näyttää kuinka hahmot selviävät läheisensä kuolemasta ja tämä päättyy, kun Tommy herää Gracen luona krapulassa ja aloittaa suunnamuutoksen. Tämän jälkeen alkaa kiihdytys ja tässä näytään uudistunutta elämää ja paluuta normaalin arkeen.Tämä päättyy siihen kun Sam palaa kotiin.

Ratkaisu alkaa kolmannesta näytöksestä, ja tässä elokuva huipentuu loppuratkaisuun tavalla tai toisella. Päähenkilöiden tunteet kuumenevat ja ilmassa on koko ajan vaaran tuntu. Päähenkilöt joutuvat tekemään vaikean päätöksen. Tämän jälkeen alkaa elokuvan viimeinen osuus eli häivytys, joka rauhoittaa katsojan ja kertoo mitä kullekin hahmolle tapahtui tapahtumien jälkeen. Katsojalle tulee raukea olo.

Arvostelu

Brothers on yksi lempielokuvistani eikä syyttä. Se kuuluu lempigenreeni se on kaunis, koskettava eikä se sorru turhaan tekniseen kikkailuun vaan se ymmärtää vahvuuteensa: Mahtava tarina ja upeat henkilöhahmot, joihin samastuu ja joista alkaa välittämään.

Hienot hahmothan ovat tulosta tietenkin tulosta hienosta käsikirjoittamisesta, ohjauksesta ja näyttelijätyöstä, ja nämä asiat ovat kunnossa. Dialogi on aidon tuntuista ja koko ajan tuntuu, että henkilöhahmot sanoisivat noin oikeastikin. Ohjauksesta en osaa sanoa mitään, mikä on hyvä asia, sillä jos sitä ei huomioi niin se on varmaan hyvä merkki, mutta näyttelijä ovat se joka varastaa koko shown. Nimittäin he ovat loistavia joka ikinen. Päähenkilökolmikko on mahtava ja jokainen heistä hoitaa homman kotiin rautaisella lahjakkudeella, mutta heitä en ihaile eniten tässä elokuvassa. Nimittäin lapsinäyttelijät Bailee Madison ja Taulor Geare varastavat shown aina kun he ovat ruudussa. Ensimmäistä kertaa voin sanoa että lapset osaavat näytellä upeasti. Kun katsoin elokuvan ensimmäisen kerran pystin vain tuijottamaan ihmeissäni että miten ihmeessä lapset voivat olla noin hyviä näyttelijöitä. Kerrassaan upeaa.

Elokuva on myös teknisesti kaunis jos sattuu pitämään enemmän perinteisestä kameratyöskentelystä eikä vaadi suurioa innovaatioita. Omasta mielestäni kamera työskentely on toimiva ja mikä tärkeintä se tukee elokuvaa ja sitä mitä se edustaa. Itse en kaipaa mitään muuta. Elokuvan musiikki on omasta mielestäni koskettavaa pehmorokkia, tosin on jälleen makuasia pitääkö tämänkaltaisesta musiikista. Varsinkin lopputeksteissä oleva laulu oli mielestäni erityisen hieno ja sopi elokuvaan.
Kuten voitte päätellä pidän elokuvasta ja kovasti. Se on kaunis ja koskettava ja siinä on upeat näyttelijät. Itse en kaipaa elokuvaltani mitään muuta. Jos et sinäkään niin katso ihmeessä.

http://www.youtube.com/watch?v=7xYyCCjLpZs

Dexter-analyysi

Kommenttia ja palautetta pliis.

Dexter

Dexter on yhdysvaltalainen televisiosarja, jota on esitetty televisiossa vuodesta 2006. Kausia sarjassa on esitetty viisi ja kuudes on parhaillaan tuotannossa. Yhden jakson pituus on noin 50 minuuttia ja kussakin kaudessa on kaksitoista jaksoa.

Dexter kertoo samannimisestä Miamin poliississa työskentelevästä veritutkijasta joka murhaa rikollisia, varsinkin murhaajia. Siviilissä Dexter esittää normaalia henkilöä tyttöystävälleen, siskolleen ja ystäville. Kussakin kaudessa on oma erillinen juoni ja lisäksi myös muita sivujuonia, kuten toinen sarhamurjaaja tai ihmissuhdeongelmat. Nämä juonet loppuvat yleensä kauden loppuun mennessä mutta näihin saatetaan palata esimerkiksi keskusteluissa tai mainintoina myöhemmissä kausissa. Sarjalla ei ole mitään sääntöä mihin sen pitää loppu vaan joka jakson lopussa ei ole pakko olla cliffhangeria, vaan se saattaa päättyä myös rauhallisesti jota säestää Dextererin selostus. Tosin yleensä mitä pidemmälle kaudessa mennään, myös jännitys tiivistyy ja cliffhangerit lisääntyvät.

Vaikka Dexter onkin selvästi sarjan päähenkilö ja sarja kertoo hänen tarinaansa, sarjassa on monia henkilöhahmoja, joista jotkut ovat pienempiä, jotkut suurempia. Mutta vain muutaman henkilöhahmon sielunmaisemaa käsitellään syvemmin. Esimerkeiksi otetaan vaikka Dexterin sisko Morgan, joka painiskelee koko sarjan ajan itsetunto- ja miesongelmien kanssa, tai Dexterin ystävä konstaapeli Batista, jonka parisuhdeongelmille annetaan myös ruutuaikaa. Itse Dexter on näistä hahmoista kaikkein syvällisin, ja hän kehittyy sarjan aikana huomattavasti, kuten tulee inhimmillisemmäksi, ja tuntee aitoja tunteita kuten vihaa. Dexter kokee sarjan aikana myös monia kiusauksia ja moraalisia ongelmia joiden kanssa hän joutuu painiskelemaan sillä varsinkin sarjan ensimmäisissä kausissa hän seuraa jopa pakonomaisesti ottoisänsä Harryn laatimaan sääntöä joka auttaa häntä joutumasta poliisien kynsiin.

Näiden lisäksi Dexter käsittelee myös muita teemoja, kuten pettämistä, perheen tärkeyttä ja ulkopuolisuutta. Näiden päälle kehitetän monet niinsanotut siviilijuonet, ja nämä auttavat myös tekemään Dexteristä ja kumppaneista samaistuttavempia hahmoja.

Mr.Nobody-arvostelu

Kommenttia ja palautetta pliis

Mr.Nobody

Joskus sitä vain törmää elokuvaan joka mullistaa elämäsi, eikä siitä vain voi sanoa mitään pahaa. Ei vain periaatteesta vaikka se onkin hieno periaate, tärkeämpi syy sille on se että elokuva yksinkertaisesti on vain pirun hyvä. Mr. Nobody on minulle tälläinen elokuva, mikä on huonompi homma, sillä arvostelua ajatellen pitäisi varmaan keksiä jotain huonoakin.

Nemo Nobody on viimeinen kuolevainen maan päällä vuonna 2092. Nemosta on tullut julkimo, jonka koko maailma tuntee ja jota koko maailma seuraa. Elokuva alkaa, kun jonkinlainen tohtori hypnotisoi Nemon uneen ja Nemo rupeaa muistelemaan menneisyyttään. Varsinainen elokuva sijoittuu Nemon aikaisempiin elämänvaiheisiin, ulottuvuuksiin. Nemon elämä mullistui valinnassa joka hänen täytyi tehdä kun hän oli kahdeksan vuotias, näistä syntyi kaksi eri todellisuutta joista syntyi jälleen useita muita todellisuuksia, joiden välillä elokuva hyppelehtii.

Kuten ylläolevasta tekstistä voi päätellä, Mr.Nobody on monimutkainen elokuva. Siis todella monimutkainen. Kaiken ymmärtääkseen elokuva täytyy katsoa monta kertaa ja ajatuksella ennenkuin pääsee perille kaikista ulottuvuuksista ja muista pienistä hienouksista joita elokuva tarjoaa. Toki elokuvan voi katsoa kevyenä romatiikkahömppänä voipoppareiden kanssa, mutta silloin menettää elokuvasta aika hitosti. Esimerkkinä voin sanoa että olen katsonut elokuvan lähemmäs kymmenen kertaa kahden kuukauden sisään ja löydän vieläkin elokuvasta uutta, eikä vieläkään kyllästytä. Eri ulottuvuuksien lisäksi elokuvassa käsitellään aikaa, alkuräjähdystä, supersäie-teoriaa ja niin edelleen. Näistä asioista enemmän perillä olevat saavat varmaan paljon irti elokuvasta.

Näyttelijätyö elokuvassa on kautta linjan laadukasta, ja koko shown varastaa itseoikeutetusti Jared Leto Nemona. Ei voi kuin ihmetellä miehen muuntaumiskykyä kun hän näyttelee ainakin neljää eri persoona elokuvassa, ja jokaisen käsinkosketeltavissa olevalla aitoudella. Muutkin näyttelijät hoitavat homman kotiin, ja varsinkin upeasti teiniangsti-Nemoa esittävä Toby Reqbo.

Äänimaailma on kautta elokuvan odotetun laadukasta, ja musiikki vaihtelee tilanteiden mukaan klassisesta musiikista 50-luvun viihdemusiikkiin ja punkkiin. On toki makukysymys iskeekö musiikkivalinnat katsojaan mutta itse en ainakaan kuule mitään valittamista. Elokuvassa on yllättävän vähän kamerakikkailua muutamaa kohtaa lukuunottamatta, ja itse odotin sitä enemmän, mutta en voi kyllä tätäkään laskea viaksi, sillä itse olen enemmän juuri perinteisen kamerankäytön ystävä enkä arvosta kikkailua niin suuresti.

Mr.Nobody ei ole varmasti kaikkien mieleen monimutkaisuuden ja tietynlaisen taiteellisuuden vuoksi. Elokuva on varsin hidas ja raskas, mikä ei varmasti ole kaikkien mieleen. Draama-allergikoille elokuvaa ei voi suositella vaikka elokuva poikkeaakin muista draamoista paljon. Jos haluat katsoa jotain muutakin kuin sen ainaisen "Mä oon Arska ja mä tapan viiskytsataa avaruushirviötä-elokuvan" niin Mr.Nobody voi olla sinun elokuvasi. Itse toivoisin että elokuva löytää suuren yleisön, sillä ikinä ei voi olla liikaa innovatiivisia ja rajoja rikkovia elokuvia.

Trailer:
http://www.youtube.com/watch?v=M2UFsGaDW2o&feature=related

Kauhuelokuvan yllättävän pitkä historia

Kommenttia ja palautetta pliis.

Kauhuelokuvan yllättävän pitkä lyhyt historia

Kun rupesin ahertamaan tätä minitutkielmaa, päässäni vilisi kaikenlaisia- ja värisiä ideoita. Jotkut niistä olivat huonoja, toiset mahdottomia kuten PowerPoint-esitys, koska kyseinen ohjelma on maksullinen. Joten päätin siis tehdä normaalin esitelmän Wordilla. Toiset ideoista taas liittyivät puhtaasti minitutkielman aiheeseen, ja siihen että miten lähestyisin aihetta, minulla oli kolme aihetta joista piti valita yksi, ja nämä olivat kyseiset aiheet: Film noir, ranskalaisen elokuvan uusi aalto ja kauhuelokuvan harvinaisen pitkä lyhyt historia. "Miksi ihmeessä valitsit kauhuelokuvan hístorian Ville, et edes pidä kauhuelokuvista!" kysytte. No minäpä kerron miksi. Ensinnäkin päätin, että heivaan ranskalaisen elokuvan roskakoriin, vaikka se kiinnostaakin ehkäpä minua eniten. Miksi? Se oli liian työläs ja siitä löytyi vähiten tietoa, joten luovutin. I'm too old for this shit. Ja sitten mietin Film noiria. Olen aina pitänyt kyseisistä elokuvista mutta sitten kyllästyin, ja heitin senkin pois sivupalkista, jolloin jäi jäljelle vain yksi aihe, kauhuelokuva. En yleisesti ottaen edes pidä kauhuelokuvista, mutta valitsin sen silti koska varhainen kauhuelokuva kiinnostaa minua ja siitä löytyi mukavasti tietoakin! Mukava yllätys kertakaikkiaan.

Kauhuelokuvahan on genreistä vanhimpia ja jopa ensimmäisiäkin, ja sen juuret ulottuvat jo teatteriin ja yleiseen kirjallisuuteen, ja sen ihana tarkoitus on aiheuttaa ihmiselle hirmu pelottavia kauhun tunteita, ja vielä saada samainen henkilö maksamaan siitä. Ei voi ymmärtää. Varsinkin varhaisimmissa kauhuelokuvissa oli selvää mistä inspiraatio on tullut kyseisiin rainoihin, ja nehän tulivat hassuista saduista kuten Frankenstein ja Dracula. Olipa niissä myös goottiromantiikan aineksiakin. Allekirjoittanut on tosin varma, että nykypäivän lätkämaskipäisissä psykopaatti-sarjamurhaajissa on ripaus Punahilkkaa.

Kauhuelokuvan merkittävimpinä teoksina pidetään yleisesti saksalaisia Nosferatua ja Tohtori Caligarin kabinettia, tosin Nosferatu on yleisesti ottaen huomattavasti suositumpi ja kuuluisampi näistä kahdesta. Näissä elokuvissa oli nähtävissä varhaiset sadut, kuten juuri nämä Drakulat kumppaneineen. Nosferatun tapauksessa tämä klassikkokirja kärsi melkoisen muodonmuutoksen, nimet olivat vaihtuneet, herrasmiesmäisestä vampyyristä joka puree naisia vain silloin kun himottaa oli muodostunut radioaktiiviselle säteilylle altistunut mutanttirotta sun muita hienoja uudistuksia. Muutoksista huolimatta yhtiö ajettiin perikatoon tekijänoikeuksiin vedoteen.

Kahdesta suuresta Tohtori Caligarin kabinetti on Obelix, aina altavastaava ja naisten hylkimä. Toki elokuva on tiettyjen piirien suosiossa ja se on yleisesti ottaen hyväksytty klassikoksi, mutta ei ole vaikeaa nähdä kumpi pääsee valokeilaan toista useammin, ja tämä on varsin epäreilua, sillä elokuvalla on omat ansionsa. Elokuva oli muunmuuassa ensimmäinen lajissaan jolla oli varsinainen "lopputwisti". M. Night Shyamala on varmaan viettänyt monia kiimaisia öitä tätä katsoessaan.

Sillä välin kun saksalaiset "menestyivät" kauhuelokuvillaan, Hollywood rypi mudassa tämän vaikean genren parissa, sillä nämä herrasmiehet eivät ymmärtäneet että miten ihmisä säikytellään ilman ääntä. Kun äänten ihmeellinen maailma saapui elokuviin, amerikaanoilla meni lujaa ja loivat suhteellisen pienikokoisilla budjeteilla kesähittejä kuten Dracula - Vanha vampyyri, joilla oli aina upeat ja iskevät nimet. Tässä yhteydessä muutes tuli yleiseen tietouteen käsite kauhuelokuva. Vampyyrien jälkeen Universal päätti että vampyyrit eivät ole tarpeeksi seksikkäitä, joten he vaihtoivat sen kaikkien naisten päiväunien kohteeseen:

Kyseessähän on tietysti Frankenstein, joka oli niin pelottava että ihmiset kirkuivat ja jopa pyörtyivät ensi-illassa. Hurjaa. Näiden ikävien tapahtumien seurauksena elokuvaa sensuroitiin lapsille sopivammaksi. Tämän jälkeen Frankenstein sai useita jatko-osia joista tunnetuin lienee Frankensteinin morsia. Viehättävää. Pian tämän jälkeen ihmissudet tulivat muotiin ja näiden karvaturrien symboliikkaa ja kuvastoa ruvettiin käyttämään, että katsojille voitaisiin luoda ultimaattisia katselunautintoja.

Kun 1940-luku laskeutui ihmisten tietoisuuteen ja ajatusmaailmaan, kauhuelokuvat elivät murrosvaihettaan. Kauhuelokuvat laskettiin yleisesti niinsanottuihin roskaelokuviin, elokuvien budjetit olivat huomattavasti pienemmät kuin valtavirran elokuvien vastaavat. Katsojia ei enää kiinostanut, ja Yhdistyneessä Kuningaskunnassa kauhuelokuvat kiellettiin, koska ihmiset eivät halunneet lisää kauhua samaan aikaan kun Adolf-setä valloitti maailmaa.

1950-luvulla kauhuelokuvat olivat pulassa, tieteiselokuvat tulivat ja haukkasivat ison osan tuotoista sillä eihän nyt teineillä ole rahaa käydä useampaa elokuvaa käydä katsomassa. 1950-syntyi monia elokuvahirviöitä joista kuuluisin lienee hirmuinen Godzilla joka saapuu merestä kostamaan japanilaisille, mutta eihän japanilaiset nyt kokonaan elokuva-alaa kokonaan vallanneet, ei toki. Mustan laguunin hirviö tuli ja pieksi ylikasvaneen ankeriaan takaisin itään. Elokuvasta tuli jättimäinen menestys ja se päätyikin myöhemmin Universalin kuuluisaan hirviögalleriaan.

1960-luvulla jännityksen mestari Alfred Hitchock päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja luoda kaksi kauhuklassikkoa.Olihan herran aikaisemmat elokuvatkin flirttailleet kauhun kanssa, mutta ei niitä pelottaviksi voinut kutsua, korkeintaan pelottavan hauskoiksi. Hitchock periaatteessa mullisti kauhuelokuvat. Enää ei ollut mutanttirottia tai kiimaisia vesihirviöitä. Oli vain psykopaatti ja veitsi. Psyko on kerronnaltaan hidas elokuva, joka luo jännitystä hitaasti mutta varmasti keinolla, että katsoja yksinkertaisesti tietää että tuolla hemmolla ei ole kaikki kotona. Loppuratkaisu on eräs kaikkien aikojen kehutuimpia. Linnut käytti hiukan enemmän yliluonnollisuuta, mutta ei niin paljon että sen huomaisi. Elokuvan kauhu perustuu pitkälti siihen tietoon, että linnut voivat seota oikeassa elämässäkin.Samoihin aikoin George A. Romero teki elokuvahistoria luomalla kaksi asiaa jotka tulisivat myöhemmin lukeutumaan kauhuelokuvien perusasioihin. Zombit ja älytön veren käyttö. Aivot lensivät ja kaikilla oli hauskaa.

1970-luvulla verenkäyttö yltyi aivan uusin sfääreihin splatter-elokuvien myötä, sivuvaikutuksena luotiin myös samalla nykykauhuelokuvan ehkä tärkein alagenre: Sarjamurhaajaelokuvat. Halloweenissä kaikkien sekopäiden isä Michael Myers pääsi pilkkomaan lapsenvahteja oikein olan takaa. Tämän seurauksena tulikin useita matkijoita kuten Painajainen ElmStreetillä tai Perjantai 13.päivä joiden ainut tarkoitus on rahan lypsäminen.

1970-lukua pidetään muutenkin kauhuelokuvien uudelleensyntymisen vuosikymmenenä, koska silloin tehtiin monia klassikkoelokuvia kuten Alien, Teksasin moottorisahamurhaaja, Dawn of Dead ja niin edelleen. Monet näistä omasivat jonkin tietyn ominaispiiteen jota myöhemmin matkittiin ja kehitettiin. Esimerkiksi Dawn of Dead on yhteiskuntasatiirinen elokuva, josta moni muistaakin elokuvan paremmin kuin sen kauhukohtauksista.
1980-luvulla syntyi käsite teinikauhu. Teinikauhulle ominaisia piirteitä on huumeet, rokki, isot tissit ja viina. Eli kaikki mitä mies tarvitsee. Blondi juoksee aina yläkertaan silloin kun mennä ulos ja humalaiset ja seksiä harrastavat kuolevat aina ensin. Kyllähän kasarilta periytyi myös muita heinoja asioita, kuten järjetön jatko-osien tehtailu ja rahastus, kunnes muutenkin heikolta pahikselta vietiin kaikki arvokkuus. Montakohan kertaa James on tullut takaisin tappamaan teinejä?

1990-luvulla meininki muuttui jälleen. Splatter-elokuvien suurkulutus johti siihen että ihmisiä ei yksinkertaisesti enää kiinnostanut. Vaikka esimerkiksi Peter Jacksonin Braindead ja Bad Taste ovatkin nykyään kulttiklassikkoja, ihmiset halusivat jotain muuta. Vastauksen antoi psykologinen jännityselokuva, josta ei voinut olla enää varma että onko tämä kauhua vai jotain aivan muuta. Yksi esimerkki tälläisistä elokuvista on Uhrilampaat, joka on jäänyt historiaan varsinkin Anthony Hopkinsin hyytävän roolisuorituksen ansiosta. Myöskin loppukohtaus murhaajan talossa oli allekirjoittaneelle aika karmiva hetki kun sen katsoi keskiyöllä yksin pimeässä.
Muissakin elokuvissa oli huomattavissa realistisuus joka oli jäänyt pois kauhuelokuvista jossain 1980-luvun vaihteessa. Muun muuassa David Fincherin loistava Se7en edustaa tätä kategoriaa. Vastapainona realistisuudelle myös Goottiromantiikka nosti päätään elokuvien Bram Stokerin Draculan ja Mary Shelleyn Frankensteinin muodossa.

1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa alkoi näkymään länsimaalaisten kiinnostus itämaisiin kauhuelokuviin, ja pikkutyttöihin. Elokuvat kuten Ringu ja Ju-On: Grudge olivat molemmat aasialaisia, ja sisälsivät molemmat pikkutytön. Ja kyllä, molemmista tehtiin uusintaversiot. Joista varsinkin Ring on suosittu. Mainstream-kauhuelokuviin liittyi jälleen uusi alagenre. Kidutuselokuvat tai tuttavallisemmin kidutusporno. Elokuvat kuten Saw ja sen jatko-osat ovat käytännössä jättäneet perinteisen säikyttelyn 1930-luvulle, ja käyttävät äärimmäistä ja realistista väkivaltaa pelottelukeinona. Elokuvat ovat halpoja ja tuottavat pirusti.Toinen nykyajan trendi on tehdä uusioversioita elokuvista kuten Halloween tai Painajainen ElmStreetillä. Yleisesti ottaen kriitikot tai edes katsojat eivä ole arvostaneet näitä versioita mutta silti niitä tehdään edelleenkin jostain syystä.

Foorumin nykytila

Olen ollut Gamereactorin nettisivuille rekisteröityneenä vuodesta 2009 lähtien, pitkälti tähän vuoteen asti en tehnyt sivuilla mitään muuta kuin luin uutisia, arvosteluita, foorumia ja kommentoin uutisia sun muita satunnaisesti. Mutta tänä vuonna atkivoiduin foorumeilla ja huomasin erään seikan: Foorumi on käytännössä kuollut.

Jos vertailemme Pelaajalehden tai Pelitin foorumeita Gamereactoriin, niin niiden aktiivisuus on aiva toista luokkaa. Varsinkin Pelitin. Toki niiden käyttäjämäärä on toista luokkaa mutta silti. Ja uskon löytäneeni tähän syyn, tai syitä.

Ensinnäkin foorumin peruskirjoittelijat ovat pääasiassa samoja naamoja: Cloud, metal8585, NightBringer, Hippidippi ja niin edelleen. Eikä siinä mitään, mutta aloittelevalle foorumistille kynnys saattaa olla iso "tunkeutua" foorumielitistien pariin. Ehkä foorumia voisi jotenkin mainostaa isommin pääsivulla tai jotain kirjoittajamäärien nostamiseksi?

Toinen syy mielestäni on ns. oikeiden keskusteluiden puute. Ainoat ketjut joissa olen nähnyt oikeaa mielipiteiden vastakkainasettelua tai vertailua ovat olleet Politiikka ja keskustelua Uskonnosta. Myöskin turhia viestiä on ehkä mielestäni liikaa. Nämä "samaa mieltä" viestit on ihan jees toisinaan mutta jos puolet ketjun viesteistä on tätä luokkaa, ketjusta katoaa mehut. Ei nuo innosta ihmisiä keskustelemaan!

Mutta täytyy sanoa, että muilta osin Gamereactor on varsin laadukasta jälkeä. Uutisia tulee usein, ja artikkeleita ja arvosteluita samaten.
Eipä tässä muuta, piti kirjoittaa muutakin mutta unohdin. No tuskin se kovin tärkeää oli.

Mutta kommentoikaa toki blogiani ja aihetta. Toivottavasti nautitte.