GR STREAMING
Gamereactor Network Suomi / Dansk / Svenska / Norsk / English / Deutsch / Italiano / Español / Português / Français / Nederlands
Kirjaudu sisään






Unohditko salasanan?
Et ole jäsen, Haluan rekisteröityä

Kirjaudu käyttäen Facebook-tiliä

Ajatuksiani Nuoresta MacGyverista

Kirjoittaja JHR 19. tammikuuta 2017 kello 13:20

HUOM! SPOILERIVAROITUS! Jos et ole katsonut 18.1.2017. esitettyä aloitusjaksoa, älä lue seuraavaa kappaletta pidemmälle! Palaa tekstin pariin vasta, kun olet esim. MTV Katsomosta katsonut avausjakson "Yläilmoihin"

Viime aikoina television puolella menneiden vuosikymmenien - usein jonkinasteista klassikkomainetta nauttivien sarjojen rebootit, remaket, päivitykset sun muunlaiset uusintaversiot tuntuvat tulleen muotiin. Ja nyt tähän, ei välttämättä niin kunniakkaaseen joukkoon liittyy legendaarisen Ihmemiehen pohjalta tehty Nuori MacGyver. Asetelmiltaan kokonaisuus tosin muistuttaa enemmänkin Mission: Impossible-elokuvia.

Vanhan sarjan ne keskeisimmät henkilöt ovat kyllä mukana, mutta näyttelijät ovat kyllä allekirjoittaneelle entuudestaan tuntemattomia nimiä. Enkä kyllä heidän työtään niin hirveästi menisi kehumaankaan; nimiroolissa esiintyvä Lucas Till menettelee, mutta esimerkiksi Patricia (?!) Thorntonia näyttelevä Sandrine Holt jätti lähinnä kylmäksi. Jack Daltoniksi palkattu George Eads ei hänkään erityistä vaikutusta tehnyt. Yksi mahdollinen syy tähän on se, että Richard Dean Anderson, Bruce McGill sekä nyt jo edesmennyt Dana Elcar vain tekivät alkuperäisessä sarjassa niin vahvat roolit, että vastaavaan ei kukaan muu vain voi yltää.

Vaikka ne alkuperäisen sarjan kantavat tukipilarit - kekseliäisyys, ilmastointiteippi ja Sveitsin armeijan linkkari ovat nekin päässeet mukaan, nekään eivät silti tunnu samalta kuin alkuperäisessä sarjassa. Nyt niiden oheen on ympätty tonnikaupalla digiajan ihmeitä, jotka tuntuvat enemmänkin kikkailulta - joltain sellaiselta, jonka nykyään melkein kuka vain voisi tehdä. Jään suomeksi sanottuna kaipaamaan alkuperäisen sarjan aidosti nokkelia viritelmiä, jotka sentään vain MacGyver saattoi keksiä.

Myös yksi alkuperäissarjan vahvimmista osa-alueista eli musiikki loistaa uutuudessa lähinnä sieluttomuudellaan. Vaikka pieni pala alkuperäisestä tunnusmusiikista (paras tv-sarjan tunnari ikinä, by the way) onkin sisällytetty myös uuteen sävelmään, ei se kokonaisuutta juuri pelasta.Ihmemiehessä oli sentään tunnuskappaleen lisäksi myös monenlaista muuta tilanteeseen sopivaa taustamusiikkia, joka parhaimmillaan ylsi jopa lähelle tunnarin tasoa, mutta Nuori MacGyver ei onnistu oikein tässäkään. Musiikki unohtuu oikeastaan heti sen jälkeen kun telkkari on suljettu. Vähän enemmän yritystä, kiitos.

Kaikesta tästä huolimatta olen silti valmis antamaan Nuorelle MacGyverille vielä mahdollisuuden, osaksi armollisuudesta, osaksi uteliaisuudesta näkemään mitä tästäkin vielä tulee - ja varsinkin siitä syystä ettei telkkarista nykyään tule mitään.

Lopulliset ajatukseni Valkoinen noita-trilogiasta

Kirjoittaja JHR 11. marraskuuta 2016 kello 19:59

Simo Häyhästä kertova mangatrilogia Valkoinen noita on päättynyt. Jäljellä ovat enää lopulliset ajatukseni sarjasta.

Ensinnäkään Suomen sota-aikaa ei ole tietääkseni mangoissa aiemmin käyty juuri läpi, joten kun Naruki Nagakawa, yhdessä kuvittaja Pairanin kanssa päätti tehdä Häyhän tarinan ympärille rakentuvan trilogian, allekirjoittaneen olisi pitänyt varmaan periaatteessa olla hyvillään, koska hei, vihdoinkin joku päätti tehdä maamme sotavuosiin sijoittuvan mangaseikkailun.

Mutta kun en ole! Realistisen, historiankirjoitukselle uskollisen* sotaseikkailun sijasta lukijoille tarjoillaankin paikoitellen lähinnä kehnon parodioinnin makuinen, keskeisten hahmojen sukupuolenvaihdoksilla ja päälle liimatun oloisilla taikatempuilla maustettu fantasiaseikkailu. Ei näin! Sinänsä ideassa Suomen sotiin sijoittuvasta mangasta ei ole mitään pahaa - päinvastoin, mutta jos halutaan ylipäätään tehdä sotasarjakuvaa, niin tehdään mieluummin kunnollista sellaista, eikä tällaista historiankirjoitukselle kintaalla viittaavaa surkeaa parodiaa fantasiaelementeillä maustettuna - eihän sitä puna-armeijaa oikeastikaan millään taikatempuilla pysäytetty (vaikka asemasodan aikaan Solmu Mäkelä taisikin pistäytyä rintamalla viihdyttämässä miehiä taikatempuillaan)!

Loppukaneettina sanottakoon siis: jos haluatte lukea hyvää sotasarjakuvaa Suomen sodista, menkääpä kirjaston sarjakuvaosastolle, ja etsikää sieltä vaikkapa suomalaisten tekijöiden Korkeajännityksiä tai elämäkertoihin perustuvan Legendat - sarjan albumeita. Ne nimittäin käsittelevät samoja aiheita, mutta tekevät sen, hyvänen aika, ilman mitään päälle liimattua ja ennen kaikkea asiallisemmalla asenteella ja historialle vähän uskollisemmin kuin tämä Nagakawan sepittämä roska!

*Tapahtumien todellinen kulku tiivistettynä: Häyhä haavoittui räjähtävästä luodista kasvoihin talvisodan lopulla, ja hänen luultiin kuolleen. Häyhä sai elokuussa 1940 Kollaan ristin, kun kaikki vihdoin vakuuttuivat hänen olevan elossa, ja 28.8.1940 marsalkka Mannerheim ylensi hänet suoraan alikersantista vänrikiksi ilman upseerikoulua. Jatkosotaan Häyhä ei enää haavoittumisen takia ottanut osaa. Lopun ikänsä hän elätti itsensä maanviljelijänä Rautjärvellä, harrasti metsästystä ja opasti mm. presidentti Urho Kekkosta metsästysretkillä 1960-luvulla. Häyhä kuoli 97-vuotiaana huhtikuussa 2002 sotaveteraanien hoitokodissa Haminassa.

Vinkkejä piirtämiseen: negatiivisesta tilasta

Kirjoittaja JHR 28. kesäkuuta 2016 kello 22:52

Tässä merkinnässä täydennän eräässä aiemmassa merkinnässä antamiani vinkkejä piirtämiseen kertomalla, mitä olen oppinut ns. negatiivisesta tilasta.

Negatiiviseksi tilaksi kutsutaan sitä tilaa, jota esine EI täytä (esim. tila tuolin jalkojen tai vaikkapa aukko käsivarren ja vartalon välissä). Yksinkertaistaen voidaan siis sanoa että negatiivisiksi tiloiksi (tai muodoiksi) katsotaan oikeastaan kaikki kappaleen välissä olevat tai sitä ympäröivät "tyhjät" tilat - kappale itsessään EI ole negatiivinen vaan positiivinen tila.

Miksi tämäkin asia on sitten hyvä tuntea? No, vaikka siltä ei ehkä aluksi tunnukaan, negatiivisista muodoista voi olla piirtämisessä yllättävän paljon apua, kun tavoitteena on tuottaa tarkka piirustus. Kun lähtee rakentamaan itse lopullista piirrosta niiden kautta, saattaa lopputulos parhaimmillaan syntyä kuin itsestään.

Kun ryhtyy etsimään näitä ns. negatiivisia tiloja, kannattaa käyttää ohjenuorana itselle tuttuja muotoja - niiden ei edes tarvitse olla mitään geometrisia muotoja, vaan ihan hyvin myös esim. numeroita ja kirjaimia voi ajatella. Kannattaa kuitenkin edetä vähän kerrassaan ja kysyä itseltään aina välillä kysymyksiä, tyyliin: "Voisiko tuo näyttää etäisesti L-kirjaimelta?" tai "Näyttääkö tuo kolmiolta?". Mielikuvituksen käyttö sallittua ja jopa suotavaa. Muista: piirtäminen on näkemistä.

Vähän vinkkejä piirtämiseen

Kirjoittaja JHR 29. huhtikuuta 2016 kello 12:28

Tässä merkinnässä annan (tai ainakin yritän) piirtäjille erilaisia pikku vinkkejä, joilla piirtämisestä (toivon mukaan) pitäis tulla selvempää ja helpompaa. Osan olen keksinyt itse, jotain olen piirustuskurssilla oppinut, ja lisäksi referoin hieman suomeksi näitä kolmea englanninkielistä tutoriaalia: http://jejihu.deviantart.com/art/Arm-Anatomy-Tutorial-311272250 http://jejihu.deviantart.com/art/Leg-Anatomy-Tutorial-Version-2-320969998 ja http://jejihu.deviantart.com/art/Basic-Hand-Tutorial-309750205


- Piirrä päälaen muoto alhaalta ylös , profiili- ja puoliprofiilikuvat (3/4 kuvat) "takaa eteen" eli suunnilleen takaraivosta alkaen alhaalta ylös. Näin päästä tulee helpommin symmetrisempi, jos - kuten itse teen - piirrät vapaalla kädellä.

- Aloita kokovartalokuvat keskivartalosta.

- Käytä jalkojen mittasuhteiden määrittämisessä mittatikkuna nilkan leveyttä - ja käsien mittatikkuna ranteen pituutta. Esim. reiden leveys on 1,5-3 nilkan leveyttä ja polvilumpion 1,25-1,5 nilkan leveyttä. Koko jalka on 12-15 nilkan leveyttä pitkä.

- Kämmenen pituus = ranteen pituus. Kämmenen leveys on 1,5 kertaa pituus. Koko käsivarren pituus on 10-13 ranteen pituutta.

- Keskisormen - käden pisimmän sormen - pituus on sama kuin kämmenen leveys. Etusormi ja nimetön ovat lyhyempiä, mutta keskenään samanpituisia. Pikkusormi on lyhin. Keskisormi on suorin sormi ja muut sormet kaartuvat sitä kohti.

Kielitaitoiset voivat tutkiskella noita linkkejä tarkemminkin. Sanottakoon vielä että kun laskette niitä mittoja, käyttäkää rohkeasti viivoitinta ja vaikka (puhelimen) laskinta apuna. Teen itsekin niin - ja toimii.

Piirtämisen avuksi voi myös hankkia mallinuken ja/tai käsimallin (kuvassa).

Spectre arvostelu

Kirjoittaja JHR 15. marraskuuta 2015 kello 18:43

Tähdet: 4/5
Katsottu: Teatterissa

Muutaman vuoden tauon jälkeen positiivinen yllätys

Neljä vuotta piti Quantum of Solacen jälkeen odottaa, ennen kuin Skyfall saapui Suomen leffateattereihin lokakuussa 2012 - ja Skyfallin päätyttyä oli odotettava kolme vuotta kunnes Spectre ilmestyi Suomessa teatterilevitykseen. Myönnän, että huolimatta kaikesta - jos niin voi tässä tapauksessa sanoa - hypetyksestä, odotukseni eivät olleet aivan niin korkealla kuin viimeksi. Tämä ei tietenkään johdu siitä että Skyfall olisi ollut huono - päinvastoin: 23.virallinen 007-leffa oli ehdottomasti - ja on edelleenkin - yksi koko sarjan parhaita elokuvia. Ongelmaksi muodostui lähinnä se, että Skyfall nosti ilmestyessään riman niin koviin korkeuksiin, ettei vastaavaan voisi ainakaan kovin helposti enää toista kertaa yltää - saati sitten ylittää sitä.

Siitä huolimatta Spectre on kaikin puolin varsin positiivinen yllätys. Viittauksia sarjan edellisiin osiin riittää vilisemällä, mutta ne eivät silti ole itseisarvo tai pelkkää kikkailua, vaan pikemminkin perusteltu keino, jota käyttämällä tarinan koko potentiaali saadaan hyödynnettyä. Halusipa sitä tai ei, 2010-luvulla Bondin seikkailut ovat ottaneet askeleen, pari, kohti Christopher Nolanin Batman-universumia. Samalla Daniel Craig on muovannut hahmoa inhimillisempään suuntaan; hänen Bondinsa on aiempaa karheampi, äijämäisempi. Enää ei maailmanpelastamisen ohessa kaadeta kauniita naisia hunajaisten sananparsien säestyksellä. Nyt puhuvat nyrkit. Seksi ei maistu niinkään, viina sitäkin paremmin.

Paitsi että elokuva vilisee viittauksia aiempiin osiin, konnatkin on selkeästi kirjoitettu perinteiden kunnioittaminen mielessä: etenkin Dave Bautistan vähäpuheisesti tulkitsema vaatekaappimainen Mr. Hinx on ilmiselvä kumarrus Oddjobille, Rautahampaalle ja monille muille pääkonnien persoonallisille apureille. Quentin Tarantinon avustuksella laajemman leffayleisön tietoisuuteen kivunnut Christoph Waltz tekee hänkin hienon tribuutin 60-luvun Bondien arkkikonna Blofeldille.

Oikeastaan ainoa asia, mistä voisi vähän valittamisen aihetta keksiä on kesto: kahden ja puolen tunnin mitta, joka tekee Spectrestä samalla (kaikkien aikojen) pisimmän Bondin, tuntuu jotenkin hieman venytetyltä. Lopetuskin maistuu sen vuoksi Skyfalliin verrattuna vähän vaisulta, eikä siinä oikein ole samanlaista dramatiikkaa, jota se omasta puolestani olisi kaivannut vaikka ihan vähän vain. Kokonaisuutena pidän Spectreä silti suunnilleen yhtä hyvänä kuin Skyfalliakin. Se ei ole yhtä synkkä tai dramaattinen, mutta yllätti allekirjoittaneen silti varsin positiivisesti - ja on ehdottomasti tylsää ja mautonta Quantum of Solacea parempi. Spectre on miinuksineenkin hyvin tehty tarinavetoinen Bond-elokuva, joka päivittää sarjan perinteet melko onnistuneesti 2010-luvulle.