Sotamaalatut pelivälineet

Testipenkkiini tipahti reilu viikko takaperin pari kappaletta uuden Modern Warfare 3:n teemaan värjättyä laitetta Logitechilta. Kyseinen G105-näppäimistön ja G9-hiiren kombo on suunnattu ahkeralle pelaajalle. Hiirestä löytyy Jaakon hyvin kattava arvio vuodelta 2008.
http://www.gamereactor.fi/laitteet/391/Logitech+G9+Gaming+Mou<wrap>se/

Hiiri on todellakin hyvin kasaan pistetty ja painonsa sekä ulkokuorensa (leveä ja sileä tai kapea ja karhea vaihtokuori) puolesta muokattava. Tuntuma on hyvä, vaikkei aivan Steelseries Sensein veroinen. Kolmosnappia toimittavan rullan klikkaus on tarpeettoman jäykkä, mutta löystynee käytössä. Kuten kaikissa uusissa hiirissä, hetkonen kuluu pelkästään totuttelussa eri nappien täsmällisiin paikkoihin. Uutta MW3-ulkokuorta lukuun ottamatta laite on identtinen alkuperäisen G9:n kanssa. Mukana tulee vielä samalla tavoin teemoitettu hiirimatto.

Toinen samalla tavalla brändätty laite eli G105-näppäimistö on sekin perusvarmaa laatua. Nappien liikerata on hyvä ja palaute varsin täsmällinen. Kuusi ohjelmoitavaa lisänappia ei kasvata tarvittavaa pöytäpinta-alaa merkittävästi, joten näppis mahtuu hyvin ahtaammallekin tasolle. Taustavalon kirkkauden voi valita kahdesta eri vaihtoehdosta tai kääntää kokonaan pois. Itse valo on kirkas ja auttaa merkittävästi heikommassa valossa pelaamista. Lisänäppäimistä ainoastaan äänen säätöjä G510:n tapaan jää kaipaamaan. Mukana ei myöskään ole ylimääräisiä USB- tai kuulokeliitäntöjä. Ylimääräisten makronäppäinten tai muiden muokkausten tekeminen Logitechin hallintaohjelmistolla on helppoa ja nopeaa. Profiilien pikavalintanapit auttavat vaihdettaessa normaalista tietokonekäytöstä eri pelien omiin asetuksiin. Vasemman laidan makronappuloita saattaa hetken painella vahingossa, jos niihin ei ole tottunut.

Molemmat vempeleet ovat varsin päteviä omissa kategorioissaan. Hinnat ovat tosin hieman suolaisen puolella, sillä molemmat ovat käytännössä uudelleenmaalattuja versioita jo muutaman vuoden takaisista laitteista. Näppäimistö irtoaa noin 65 euron hintaan, kun G9-hiirestä saa pulittaa noin 80 euroa. Samaan hintaan voi ostaa esimerkiksi Razerin, Steelseriesin tai Corsairin uusimmat pelihiiret. Mutta jos Modern Warfare on lähellä sydäntä, G105+G9 -komboa huonomminkin voisi valita.

Ladattavien lisäosien dilemma

Tässä konsoligeneraatiossa olemme päässeet viimeinkin ladattavan lisäsisällön makuun. Nämä DLC-paketit tuovat joskus lisävarusteita, joskus uusia karttoja tai kokonaisia seikkailuja. Mutta etenkin juonivetoisissa peleissä niiden sijoittelu tuottaa ongelman, jota ei ihan tuosta vaan ratkaista.

Pahimpana tämä on näkynyt esimerkiksi Mass Effectin ja Dragon Agen lisäosissa. Kun DLC ilmestyy väkisin ainakin pari kuukautta itse emäpelin jälkeen, innokkaimpien pelureiden kohdalla pelistudiolle tulee eteen ongelma.

Tarinankerronnan kannalta luontevinta olisi sijoittaa uusi seikkailu keskelle pääpeli. Tällöin ongelmaksi nousee se, että pelin jo läpi pelanneet joutuvat joko aloittamaan pelin vanhasta tallenteesta tai kokonaan alusta, mikä vähentää varmasti ostajien innokkuutta. Jos sisällön taas tuuppaa pelin loppuun, sen tuntuu irralliselta, eikä pääpeliä voi lopettaa dramaattisiin mullistuksiin (tai pelihahmon kuolemaan) ilman aasinsiltoja.

Vapaamuotoiseen haahuiluun ja rellestykseen tähtäävät pelit ovat tässä hieman paremmassa tilanteessa. Esimerkiksi Fallout 3:, New Vegasin tai Borderlandsin lisäosat pulttautuvat sujuvasti osaksi pääpeliä. Sisältö skaalautuu sitten mahdollisimman hyvin pelaajan tasoa vastaavaksi. Näin narratiivi säilyy, ja ostettuun lisäsisältöön pääsee käsiksi milloin vain.

Oletko itse törmännyt samanlaisiin ongelmiin? Ärsyttääkö pelin aloittaminen alusta DLC:n käsiksi päästäksesi? Tuntuvatko lisärit irrallisilta ja yhdentekeviltä? Hintapolitiikkaa en tässä käsitellyt, mutta onko hinta/laatusuhde mielestäsi tällä hetkellä kohdillaan?

Diablo III -betailua, osa II

Erinäiset pelin kanssa vietetyt tunnit ovat paljastaneet seuraavaa: ei-niin-yllättäen käsillä voi olla niin viime- kuin tulevien vuosien paras toimintaroolipeli. Tosin tällä hetkellä suurin vastustaja ei ole epäkuolleiden sankka joukko, vaan jatkuvasti pätkivä yhteys palvelimelle. Ongelma on pakko saada kuriin julkaisun lähestyessä, sillä se tekee kokemuksesta ajoittain pelikelvottoman. Ei hirveän hyvä startti Diablolle, joka vaatii jatkuvan yhteyden Blizzardin palvelimille. Mutta itse pelistä...

Ensimmäinen, noin pari tuntia kestänyt läpipeluu (eli tutoriaalina käytännössä toimiva Act 1) Noitatohtorina oli mielenkiintoinen. Erikoisliike valikoima on mukavan vinksallaan esimerkiksi perinteiseen velhoon verrattuna. Erilaiset epäkuolleiden hyökkäykset, manaukset sun muut ovat pohjimmiltaan tuttuja, mutta hienosti uudelleenkuvitettuja versioita tulipalloista, jäädytyshyökkäyksistä ja sen sellaisista. Enemmän tai vähemmän kuolleisiin apureihin nojaava Noitatohtori muistuttaakin hieman Diablo II:n nekromantikkoa.

Tanskan Playground -tapahtumassa testaamatta jäänyt Barbaari yllätti hienosti. Käsikähmässä viihtyvä kolossi on nimittäin äärimmäisen fyysinen kokemus. Jo perusiskut lennättävät rivivihollisia kielekkeiltä alas ja pitkin käytäviä. Zombimassan keskelle hyppääminen ja oikeaoppinen erikoisliikkeiden käyttäminen muuttaa horjuvan joukon ensin punaiseksi pilveksi ja sen jälkeen pieniksi palasiksi luolaston lattialle. Pelaan yleensä mieluiten juuri panssaroituja lähitaistelijoita, mutta Diablo III:n tapauksessa ajattelin tehdä poikkeuksen jahka peli kunnolla ilmestyy. Nyt en ole enää niin varma.

Tässä hieman fiiliksiä tältä erää, lisää seuraa jahka pääsen tutustumaan velhoon, demoninmetsästäjään ja munkkiin paremmin.

Diablo III -betailua

Diablo III:n suljettu beta on viimeinkin auennut. Tarkoituksena on tässä blogissa kirjoitella fiiliksiä betan käsittävästä ensimmäisestä Chapterista ja sen peluusta viidellä eri hahmoluokalla. Toistaiseksi serverit potkivat vielä ajoittain pihalle, mutta viikonlopun aikana tilanteen pitäisi parantua.

Ensimmäinen eittämättä lukuisista läpipeluukerroista on aloitettu Witch Doctorilla. Voodoo-henkinen poppamies hyödyntää kuolleiden loppumatonta resurssia manaamalla esiin kaikenlaista ruumiista kasaan kursittua loitsua. Tätä täydennetään vielä läjällä kirouksia ja manauksia. Enemmän asiasta jahka saan vähän enemmän pelitunteja alle.

Ennakkofiilikset ovat korkeista odotuksista huolimatta edelleen huipussaan. Peli lienee ainakin faneille pakko-ostos, sen uskaltanee luvata jo tässä vaiheessa. Coop-peli varmistanee D3:n paikan 2012 huippumoninpelien joukossa.

Jos mieleen pyllähtää kysymyksiä tai omia fiiliksiä samaisesta betasta, ei muuta kun näppäimistöä kurittamaan kommenttiosioon!

MUBI-leffat goes PS3

MUBI on jo vuonna 2008 avattu elokuvapalvelu, jonka erikoisuutena ovat sen monituiset sosiaalisesta mediasta tutut ominaisuudet. Nyt myös PS3:n kautta toimivalla palvelulla on muutama erilainen maksutapa. Yhden elokuvan seitsemän päivän rajaton katseluoikeus irtoaa hintaan 3,59€ (lyhytelokuvat 0,99€), ja 13 eurolla kuussa digiselluloidia saa luukuttaa niin paljon kuin silmät kestävät. Sosiaalinen media tulee mukaan elokuvien arviointien ja löytämisen muodossa. Hyväksi todetun leffan fanien kautta voi löytää uusia vastaavia elokuvia. Myös palvelun valitsemat kuukauden teemat ja top-listat auttavat löytämään lisää katsottavaa. Suurin osa ominaisuuksista toimii konsolilla suoraan ja näppärästi, mutta parhaiten elokuviin voi uppoutua MUBIn verkkosivuston ja foorumien kautta. Playstation-pohjaisena palvelun käyttöliittymä on minimalistisen toimiva, eikä vaadi kauko-ohjainta sujuvaa käyttöä varten. Leffat lähtevät ainakin testatulla kymmenenmegaisella yhteydellä lähes välittömästi pyörimään palvelun ladatessa loppuosaa (streaming) katselun aikana. Ilmeisesti palvelimen ruuhkautumisen takia elokuvien tietojen latautumisessa kesti välillä pitkään, mutta pääsääntöisesti palvelu pyörii sutjakasti.

Mutta palvelu ei ole mitään ilman sisältöä, ja siinä MUBI kompastelee muiden eurolanseerausten tapaan. On sydäntä särkevää selata jenkkikatalogin 17,000 elokuvaa, kun kotomaassa valikoima kärvistelee vaivaisen 480 tittelin paikkeilla. Lisäksi eurot saavat katsoakseen lähinnä pienempien studioiden tuotoksia. Sinänsä mielenkiintoiset elokuvat eivät todennäköisesti suurta yleisöä kuitenkaan kiinnosta. Tutuimpia titteleitä olivat Unelmien Sielunmessun ja Fellinin 8½:n kaltaiset klassikot. Art House -fanit saattavat löytää rampautetusta valikoimasta katsottavaa ainakin hetkeksi.

MUBIa on vaikea suositella tässä tilanteessa kenellekään. Sinänsä sujuvasti toimivan ja hyvin toteutetun palvelun suurimmat avut eivät pääse oikeuksiinsa pienestä elokuvavalikoimasta johtuen. Ja kun valikoima on pieni, sen ympärille ei mitä todennäköisimmin synny elinvoimaista yhteisöä sosiaalisen median ominaisuuksia hyödyntämään. Jos lisenssiasioissa koetaan Euroopan laajuinen mullistus lähitulevaisuudessa, MUBI voi tarjota elokuvan suurkuluttajille kuukausimaksullisena todella rahanarvoista palvelua.

Kopiosuojaus kuumottaa

Kuten uutisista jotkut ovat jo lukeneet, julkaisija Ubisoftin uusi kopiosuojausmenettely (lyhyesti DRM eli Digital Rights Management) on saanut hiukset harmaantumaan ja harvenemaan ympäri maailmaa. Ensimmäisessä aallossa Assassin's Creed 2:n ja Silent Hunter 5:n pelaajat pääsivät taistelemaan netin kautta kopiosuojausta jatkuvasti tarkistavaa järjestelmää vastaan niin pitkään, että Ubi taipui lahjomaan pettyneitä jopa ilmaisilla peleillä. Nyt uutukaisen ja erinomaiselta vaikuttavan The Settlers 7:n ostaneet pääsevät nauttimaan samasta riemusta. Pelin foorumit ovatkin täyttyneet katkerien fanien kirjelmistä, kun Ubisoftin palvelimet ovat olleet tavoittamattomissa, ja sitä kautta koko peli pelikelvottomana. Ongelmia on esiintynyt etenkin Australian ja Euroopan alueilla.

Tilanne on täysin kestämätön, kun maksava asiakas (joka pitää PC-pelialaa hengissä) kärsii pelejä piratisoivien kustannuksella. Jahka tämäkin DRM murretaan, merirosvot pelaavat peli laillisten asiakkaiden mutistessa manauksia matkalla peliä palauttamaan.

Piratismin torjunta on tärkeää, mutta jossain se raja on pakko mennä, kun lapsenlapsetkin huuhtoutuvat pesuveden mukana. Toivottavasti uusi järjestelmä saa niin voimakasta vastarintaa osakseen, että Ubisoft joutuu pohtimaan asiaa uudestaan.

DRM-tuskaa

Monilta osin positiivisesti uudistunut EA palauttaa itsensä ja pelaajat taas hetkeksi kivikaudelle. Sporen kopiosuojaus (DRM) aiheutti monissa kovasti närää, sillä peli sallii vain kolme asennuskertaa. Se ylityttyä on otettava yhteys EA:n tukeen. Samaa järjestelyä käytetään tulevassa Red Alert 3:ssa, asennuskertoja on tosin viisi. Kopiosuojauksen tarkoituksenahan on tietysti estää pelien piratisointi etenkin pelimyynnin kannalta kriittisellä parin ensimmäisen viikon aikana. Spore kuitenkin vuosi piraattisaiteille jo 4 päivää ENNEN julkaisua, asia jota ei pelin natsimainen kopiosuojaus estänyt mitenkään. Eli piraatit saivat jälleen erävoitin ja ilmaisen pelin, lailliset pelin ostaneet käyttäjät keinotekoisia elämää vaikeuttavia rajoituksia.

Olisikohan tässä vaiheessa aihetta pohtia asiaa julkaisijoiden päässä uudestaan?

Kuka söi väriliidut

Onko pelimaailmassa käynyt niin, että Nintendo on kaikessa hiljaisuudessaan ostanut lisenssit värien käyttöön peleissä? Etenkin länsimaiset räiskintäpelit ovat menneet aivan älyttömyyksiin haaleiden ja "realististen" värienkäytön kanssa. Tuleva Legendary näytti lähestulkoon mustavalkoiselta. Myyttisiä otuksia sisältäväksi peliksi ratkaisu tuntuu käsittämättömältä. Aivan kuin ainoa Aito Oikea Miehekäs väri olisi Blood Red (ja tietysti sinisten ledien hehku).

Tuokaa takaisin sen kultainen tasapaino mustavalkoruskean yrmyilyn ja iloisenkirkkaanräikeän pimpelipompelimaan väliltä!

Pelit ja pisteet

Kuten StrikingWilliam ansiokkaasti otti esille omassa blogissaan (http://www.gamereactor.fi/blogit/strikingwilliam/), pelien pistemäärät ovat varsin ongelmallisia monessakin mielessä. Eniten päänvaivaa tuottaa se, että kasin peli on toiselle hieno ja toiselle keskinkertainen (vaikka keskinkertaisen pitäisi kaiken järjen mukaan olla 5/10 tms.). Sama vaiva koskee niin arvostelijoita kuin lukijoitakin. Ajattelin tässä hieman pohtia ja selventää omia arvosanojani.

10: Välitön klassikko joka ilmestyessään siirtyy historiankirjoihin. Peli jossa kaikki on tehty oikein ja hartaudella, peli joka murtaa genrerajoja tai on niin uniikki, että luo oman genrensä. Laatua alkuruudusta lopputeksteihin.

9: Oman alansa eliittiä. Voi olla esimerkiksi genrensä loppuun asti viilattu valioyksilö. Teknisesti ja konseptillisesti onnistunut ja hyvin mietitty. Ei kuitenkaan kirjoita pelimaailman sääntöjä uusiksi.

8: Hyvin toteutettu uusi idea, ammattitaidolla tehty perinteinen peli. Kaikki on tehty oikein, mutta lopullinen rutistus on jäänyt kesken. Ehdottomasti hyvä peli. Joissakin tapauksissa lisälevyt tai päivitykset voivat lisätä pisteen lisää arvosanaan.

7: Hyvä peli, jossa ei ole mitään pahemmin vialla. Usein peli, jossa olisi potentiaalia joka jää syystä tai toisesta toteutumatta. Joskus syy voi olla teknisen toteutuksen puutteet tai itseään toistava pelimekaniikka. Ilmestyessään buginen peli voi saada seiskan, vaikka toimiikin huonosti mutta lupausta parempaan löytyy.

6: Kelvollinen peli, jota pelaa vielä ilokseen eikä työkseen. Kuutosen voi saada, jos konsepti on kunnossa mutta tekninen puoli ei toimi. Tai jos homma näyttää ja kuulostaa nätiltä, mutta konseptissa ei ole mitään täysin uutta tai omaperäistä. Peli ei todennäköisesti parane merkittävästi päivityksissä tai lisäsisällöllä.

5: Keskiverto peli. Tässä paljon riippuu siitä, kuinka paljon painoa annetaan pelin konseptille ja/tai tekniselle toteutukselle. Konsepti voi olla hyvä, mutta toteutus jää ontumaan eikä ole idealleen eduksi.

4: Tasapaksu tai huonosti toimiva peli, joka on kuitenkin vielä pelattavissa. Tyypillinen "alelaarista halvalla ja kerran läpi" -peli.

3: Jotain on perustavanlaatuisesti vialla. Puuduttava perusmekaniikka, itsensä toistaminen, merkittäviä teknisiä ongelmia tai vastaavaa.

2: Pelaaminen tuntuu tuskaiselta, eikä siitä saa hyviä fiiliksiä irti sitten millään.

1: Innovaatio tyyliin "Pong mutta keltaisella pallolla" tai jumalaton kasa purkalla kasattua koodia. Käytännössä ei kelpaa pelattavaksi.

Kuten tästä voi päätellä, pistemäärät ovat (ainakin minulle) ongelmallisia. Annetaanko arvosanoja teknistä osaamista vai pelin ideaa painottaen? Verrataanko kaikkiin peleihin vai vain oman genrensä edustajiin (mikä on muuten Katamari Damacyn genre - oudot japsipelit?) ja miten otetaan huomioon kohderyhmä/ikä? Pisteytetäänkö pelin senhetkisen tilan vai potentiaalin mukaan? Myöhemmin helmeksi paljastuva peli voi julkaisuhetkellään olla lähes pelikelvoton (PC-puolella ainakin). Siinäpä sitä pähkäiltävää. Että toivottavasti luette ne arvostelutekstit ajatuksella.

Kun pelisuunnittelu pettää

Ostin tässä taannoin Xbox360:lleni Dead Rising -nimisen zombinhakkauspelin. Ideana on hyödyntää amerikkalaisen ostoskeskuksen koko tuotevalikoimaan suunnattomia epäkuolleita laumoja vastaan. Paperilla (ja videolla) kaikki näyttää oikein hyvältä, mutta itse pelisuunnittelun kohdalla on menty pahasti pakkasen puolelle.

Pelin miljöö, sen asukit ja hiekkalaatikkomainen toteutus kannustaa sinänsä tutkimaan, keksimään ja kokeilemaan. Ja kunhan pelaaja pysyttelee tällä tiellä, peli on oikein mukava ja kaikkea sellaista. Mutta auta armias jos yrität suorittaa itse pelin antamia tavoitteita. Jossain vaiheessa zombien päät lakkaavat lentelemästä langattoman ohjaimen siirtyessä seinäkosketukseen.

Pelisuunnittelussa on tehty niin järkyttäviä virheitä, että pitää ihmetellä pelin saamia sinänsä hyviä pisteitä mediassa. Miksi tällaiseen peliin on tuotu sellaiset abominaatiot kuin aikarajat ja suojelutehtävät? Ensimmäinen poistaa tehokkaasti mahdollisuuden tutkailla ympäristöään (ensimmäisellä pelikerralla) vapaasti ilman huolta huomisesta. Toinen taas avuttomine suojeluskohteineen (tekoäly + reitinhaku) tuhoaa sen viimeisenkin peli-ilon. Vai miltä kuulostaa kolmen avuttoman idiootin luotsaaminen kolmensadan epäkuolleen läpi tilanteessa, jossa sankarihahmollakin on ongelmia selvitä itsekin eteenpäin hengissä?

Seuraavassa pelisessiossa aion kokeilla ystäväni ehdottamaan pelitapaa. Pitää unohtaa roolipeleistä sun muista tuttu "tee kaikki, kerää kaikki, pelasta kaikki" -mentaliteetti, ja keskittyä fiilistelemään. Ottaa pelistä irti sen parhaat puolet, tehdä vain tarinan kannalta pakolliset tehtävät.

Toivottavasti Dead Risingin jatko-osa (tulee sitä sitten tai ei) vapauttaa pelin todellisen potentiaalin, ja mahdollistaa vapaamman liikkumisen ilman idioottien aikarajallisia avunhuutoja.

War! Huh Yeah! What is it good for? 2/2

(jatkuu...)

Jos olisin käyttäytymispsykologi, voisin loppukaneetiksi vetäistä jonkun hienon päätelmän tai tutkimustuloksen. Koska en ole, vetäisen hatusta mielipiteeni ja toiveen. Kaikissa konsoleissa on hyvät ja huonot puolensa. Kaikissa - jopa genrensä sisällä täydellisyyttä hipovissa - peleissä on hyvät ja huonot puolensa. Omaa peliäsi tai konsoliasi et paranna haukkumalla muita. Wii ei saa yhtään enempää tehoja, PS3 ei halpene eikä X0:n ongelmat vähene. Miksi olla salaa kateellinen siitä, että joku odottamasi peli ilmestyy vain naapurin masiinalle? Mikset olisi tyytyväinen, että pääset pelaamaan niitä hienoja pelejä, joissa oma konsolisi on parhaimmillaan?

Todettakoon tässä että nykyisessä nettimaailmassa on usein vaikea tietää, kuinka vanhan henkilön kanssa flamettaa milloinkin. Jos jonkun mielipiteet tuntuvat kovin lapsellisilta, se voi johtua siitä että se joku ON lapsi. Lapsille tällaiset mielipiteet sallittakoon, he opettelevat vielä. Mutta jos joku itseään aikuisena pitävä saarnaa edelleen oman konsolinsa puolesta muita kerettiläisinä pitäen, hankkikoot elämän (Get a life, grow up ja silleen).

War! Huh Yeah! What is it good for? 1/2

...absolutely nothing! Näin totesi Edwin Starr joskus 70-luvun huumassa. Samaa voisi todeta nykypäivän pelimaailmaa vaivaavasta ilmiöstä eli konsolisodasta.

Pelimaailmaa seuraavana joudun lähestulkoon päivittäin lukemaan lasten ja lastenmielisten oman karsinansa puolustajien palopuheita Oman Konsolin erinomaisuudesta ja muiden äärimmäisestä surkeudesta. Vuodesta toiseen samat kivikautiset argumentit kiertävät keskustelufoorumeita ja pelisivustojen kommenttipalstoja. Wii on pimpattu Gamecube, PS3 ylihintainen grilli, Xbox360 hajoaa käsiin. Jos fanipoikia olisi uskominen, meillä olisi käsissämme kolme surkeata konsolia jolle ei ole tullut yhtäkään pelattavan väärtiä peliä.

Mistä tällainen käytös sitten johtuu? Mikä laittaa siviilissäkin rauhallisen pikkupojan puolustamaan omasta olohuoneesta löytyvää muovimetallipiirilevylaatikkoa niin fanaattisesti? Ilmiöhän ei sinänsä ole uusi. Samalla tavalla ihmiskunta on puolustanut omaa uskontoaan, uskomuksiaan ja totuttuja tapojaan vuosituhansia (lälläslää Intelligent Design -hörhöt).

Kuuluin itsekin monia monia vuosia sitten tähän sakkiin, ja valitettavasti saastutin ko. foorumeita pseudotieteellisellä roskalla ja huhuista väännetyillä faktoilla. Suurimpana ärsykkeenä toimi omaa konsoliani vastaan esitetyt argumentit. Tarkemmin ajatelutuna etenkin ne, jotka olivat ainakin osittain totta. Totuus siis todellakin sattuu.

(jatkuu seuraavassa numerossa)