Gamereactor Network Suomi / Dansk / Svenska / Norsk / English / Deutsch / Italiano / Español / Português / Français / Nederlands
Kirjaudu sisään






Unohditko salasanan?
Et ole jäsen, Haluan rekisteröityä

Kirjaudu käyttäen Facebook-tiliä

10 kovaa levyä vuodelta 2016 2/2

Kirjoittaja Tepuman69 27. joulukuuta 2016 kello 00:14

Tämä teksti jatkuu suoraan edellisestä osasta eli mene heti lukemaan se ensin, jos et ole vielä niin tehnyt.

Devin Townsend Project - Transcendence
Devin Townsend on yksi kovimmista nimistä metallimusiikissa ja kykenee ihan uskomattoman monipuoliseen ilmaisuun. Kymmenet eri tyylilajit taitava sopivasti hulluhko nero julkaisi bändinsä kanssa tänä vuonna taas hieman kevyempää ja vakavampaa musiikkia, jossa on kuitenkin kuultavissa selkeästi Devinin tyyli. Joillekin Transcendence saattaa aluksi kuulostaa vain tylsältä ja muodottomalta äänivallilta, josta ei saa oikein mitään otetta. Levyyn uppoutuessa se valli kuitenkin osoittautuu enemmänkin pilveksi, joka ympäröi kuulijan euforiseen tunnelmaan. Devin todistaa taas ties kuinka monetta kertaa kuinka kauniisti hän pystyy laulamaan eikä räväkämpää rääkymistä juurikaan kuulla. Itse en ainakaan osaa nimetä äkkiseltään yhtäkään metallivokalistia, joka olisi yhtä monipuolinen ja taitava kuin Devin Townsend, ja hänen herkempi puolensa on onnistuneesti otettu hyötykäyttöön palvelemaan tunnelmaa, joka toimii parhaimmillaan jopa meditaatioon verrattavana kokemuksena. Aikaisempien töiden perusteella ei ollut lopulta ihmekään, että lopputuloksena oli taas silkkaa priimaa. Ei menneet soittotaidot taaskaan hukkaan.

Meshuggah - The Violent Sleep of Reason
Meshuggah on edelleen Meshuggah myös vuonna 2016 eli he, jotka eivät ole innostuneet bändistä ennen eivät innostu nytkään, mutta fanit ovat varmasti tyytyväisiä. Metallin ystäville tarjoiltiin jälleen vajaa tunti äärimmäisen raskasta ja rytmikästä junttaamista keskirekisterikarjunnoilla höystettynä. Minuun tämäkin järkäle vetosi kunnolla, sillä bändin tyylissä on vain jotain koukuttavaa. Haake on edelleen rumpujumala, jolta irtoaa vaikeimmatkin tahtilajit kuulijan päänheiluttelua sekoittamaan. Kitarat murjovat armotta ja tarjoavat välillä koukuttavaa groovea. Minusta kokonaisuus vain yksinkertaisesti toimii, sillä eri kappaleilla on kuitenkin hieman erilainen tyyli eikä edes hieman itseään toistava karjuminen lopulta pilaa pakettia. Kaikki vain toimii eivätkä hyvin kirjoitetut lyriikat ainakaan haittaa.

Numenorean - Home
Home on ehdottomasti yksi vuoden kovimmista debyyteistä, joka vakuuttaa omaperäisyydellään. En osaa tarkasti määritellä levyn genreä, mutta se on ikään kuin jonkinlainen sekoitus Silent Hill 2:n Theme of Lauran tunnelmaa ja black metal -huutoa. Kitarat kuulostavat enimmäkseen aika kevyeltä ja onnistuvat luomaan yhdessä suorastaan ahdistusta tihkuvan vokalisoinnin kanssa mielenkiintoisen ja jotenkin ankean tunnelman. Tavoitteena onkin ollut kertoa elämän kurjuudesta, josta viestii myös kansikuvan kuollut hymyilevä lapsi. Kansikuvan tarkoituksena on ilmeisesti ollut viestiä siitä, kuinka ihminen vasta kuollessaan voi saavuttaa taas lapsen viattomuuden ja tyytyväisyyden. Levyn tunnelmaa on vaikeaa selittää, mutta ainakin minuun se vetosi erittäin vahvasti tuoden mieleen kuulaan ja kirpeän syyskelin, jos sitä pitäisi jollain säätyypillä kuvata. Pehmeät kitarat ja niiden aika yksinkertaiset melodiat jotenkin synnyttävät vokalistin kanssa sellaista melankoliaa ja fiilistä, että kyseessä on selkeästi yksi suosikeistani koko vuodelta. Tämän levyn jälkeen on jotenkin jännästi puhdas olo.

Deströyer 666 - Wildfire
Tämä eurooppalaistunut australialainen bändi julkaisi erittäin kovan paketin ehkä entistä enemmän thrashiin kallistuvaa mustaa thrashia tänä vuonna. Muutkin bändit ovat osoittaneet black ja thrash metallin yhdistelmän toimivaksi, ja näin vahvojen kappaleiden kanssa kokonaisuus jää kyllä erinomaiseksi. Aggressiiviset ja tummat riffit laittavat tehokkaasti adrenaliinin virtaamaan, ja koko kiekko kuluukin enimmäkseen aika energisissä fiiliksissä, vaikka tunnelmointiakin on otettu mukaan. Tälläkään levyllä ei ole yhtään heikoksi luokiteltavaa kappaletta ja suosikkeja on vaikeaa nimetä. Koko matka alusta loppuun on pelkkää vahvojen riffien juhlaa, joka ei ainakaan kyllästytä.

Downfall of Gaia - Atrophy
Atrophyn tyylissä on paljon samaa kuin Numenoreanin Home-levyssä, ja kai ne molemmat ovat jotain post black metallia. Kitaroiden kevyempi ja kaunis tunnelmointi yhdistyvät tässäkin bläkkisvokaaleihin, mikä vain toimii niin hyvin. Tunnelma on äärimmäisen vahva ja kaunis, vaikkakin samalla karu. Levyä kuunnellessa tarvitsee vain sulkea silmät, ja kauniin tunnelmalliset kitarat kuljettavat tajunnan jonnekin rauhalliseen, mutta jollain tavalla ankeaan paikkaan. Nimenomaan tunnelma on tälläkin levyllä pääasia, ja se onnistuu olemaan jotenkin epätoivoinen ja äärimmäisen vahva. Ei tarvitse varsinaisesti pitää black metallista, jotta tähän pääsee mukaan, kunhan vain osaa arvostaa hengästyttävän hienoa tunnelmointia. Tälläkin levyllä äänimaisema on onnistuttu rakentamaan myös ilman mitään orkestraatioita, ja puhtaatkin laulut tuntuisivat vain vierailta.

Palautetta saa mieluusti laittaa, ja olisi kiva kuulla muiden mielipiteitä valinnoistani ja mitkä levyt muihin ovat uponneet. Sehän olisi erittäin hienoa, jos joku päättäisi kuunnella jonkin mainitsemistani levyistä tämän blogin perusteella ja oppisi itsekin tykkäämään siitä.

10 kovaa levyä vuodelta 2016 1/2

Kirjoittaja Tepuman69 27. joulukuuta 2016 kello 00:12

Voin viimeistään näin vuoden viimeisten päivien ollessa käsillä ilokseni todeta, että 2016 oli erittäin kova vuosi musiikin suhteen. Loistavia levyjä julkaistiin jatkuvasti, ja välillä oli vaikeaa edes pysyä mukana, kun uusia kuuntelemisen arvoisia julkaisuja työnnettiin ulos sellaista tahtia. Tässä blogissa minä kerronkin kymmenestä kovasta levystä, jotka tämän muuten vähemmän onnistuneen vuoden aikana iloksemme saatiin pihalle stimuloimaan kuuloelimiämme ja lisäämään dopamiinin eritystä. Kyse ei ole varsinaisesta top 10 -listasta, sillä en olisi mitenkään saanut laitettua levyjä järkevään järjestykseen enkä edes näe, mitä järkeä siinä olisi ollut. Oli itse asiassa aika vaikeaa saada rajattua vain kymmenen albumia, joiden nimen päästin tuleville riveille. Lista olisi kuitenkin muuten vain venynyt kohtuuttomasti, jos en olisi vain kylmästi katkaissut sitä kymmeneen.

Stam1na - Elokuutio
Vaikka en muuten osaakaan laittaa vuoden parhaita levyjä minkäänlaiseen järjestykseen, oli kuitenkin koko ajan varmaa, että Elokuutio on minulle ehdottomasti numero 1. Hypeni levyä kohtaan nousi viimeistään julkaisuviikolla ihan käsittämättömälle tasolle, mutta en kyllä pettynyt yhtään. Maaliskuun 18. päivä minulla oli käsissäni vuoden parhaan levyn lisäksi myös Stam1nan paras levy, mikä on bändiltä melkoinen saavutus. Elokuutio on sellainen albumi, jolla ei ole yksinkertaisesti yhtään heikkoahkoakaan kohtaa ja jokainen kappale on puhdasta nautintoa alusta loppuun. Tyylillisesti albumi on erittäin monipuolinen sekoittaen vaikka mitä metallin alalajeja ja progeilua Stam1nan kuuloiseksi paketiksi. Hyrde, Kaikka ja Pexi ovat kaikki ylittäneet itsensä mitä sävellyksiin tulee, ja erityisesti Kaikka onnistui tosissaan yllättämään positiivisesti sävellystaidoillaan. Kappaleista löytyy runsaasti sisältöä eikä turhaan yksinkertaisuuteen ole missään vaiheessa sorruttu. Useiden erilaisten osioiden määrästä huolimatta jokainen erilainen osa tuntuu sopivan kaikkiin kappaleisiin täydellisesti. Kaikki on vain niin luontevaa! Elokuutio on tietenkin myös vahvasti konseptialbumi, mikä viimeistään saa kokonaisuuden kohoamaan vielä korkeammalle kuin mestarillisten osiensa summan. Levykokonaisuudet tulevat kokemuksina aina pyyhkimään yksittäisillä kappaleilla lattiaa. Kaiken muun täydellisyyden lisäksi Hyyrynen onnistui jotenkin ihmeellisesti kirjoittamaan vielä parhaat sanoituksensa koskaan, vaikka luulin sen olevan jo mahdotonta. Näin korkeatasoista lyriikkaa kuunnellessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka joku voi olla verbaalisesti niin lahjakas. Näin nerokasta sanoilla leikittelyä yhdistettynä oikeasti vahvaan sanomaan, jota saa myös itse tulkita ei voi kehua liikaa eikä minulta ainakaan löydy sanoja, jotka tekisivät oikeutta niille nerouden ilmentymille, joita Hyrde onnistui suoltamaan levyn täyteen. Suomi on maailman paras kieli, kun sitä osataan käyttää oikein.

Moonsorrow - Jumalten Aika
Jumalten Aika oli ensimmäinen läpyskä, jonka kuuntelin Moonsorrow'lta, ja vakuutuin kyllä nopeasti tämän porukan taidoista. En ole ikinä varsinaisesti pitänyt folk metallista, koska minusta se vain tuntuu yleensä jotenkin typerältä ja lapselliselta eikä cringe-reaktio ole harvinainen. Moonsorrow taas osaa tehdä folk-henkistä metallia jotenkin niin uskottavasti luottamalla synkkyyteen ja pitkiin kappaleisiin perustuvaan tunnelmaan. Moonsorrow on oman alansa mestari ja onnistuu sytyttämään tällä levyllä jopa minussa jonkin muinaisten aikojen ja muinaisuskojen kipinän, joka on korkeintaan enää olemassa kansamme kollektiivisessa tajunnassa jossain tukahdutetussa muodossa. Jumalten Ajan tunnelma on vain niin vahva, ja sävellykset imevät mukaansa johonkin lähes unohdettuun aikaan eikä edes 15 minuuttia olekaan enää liian pitkä mitta kappaleelle. Kaikilla osa-alueilla toimivan synkän black metal -vaikutteisen musiikin lisäksi levy on jonkinlaista nykyaikaista myyttienkerrontaa, joka onnistuu olemaan yllättävän uskottavaa, mikä on erittäin suuri kehu, sillä tällaiseen tyyliin pyrkivä meininki voi lässähtää helposti cringen puolelle.

Jarkko Martikainen ja Luotetut Miehet - Ruosterastaat
Ruosterastaat taitaa jäädä listan ainoaksi levyksi, joka ei sisällä minkäänlaista metallia. Minä kuuntelen aika vähän kevyttä musiikkia, mutta taiteilija Martikainen on silti yksi eniten arvostamistani muusikoista. Hän on sympaattinen tyyppi, joka on kokenut säveltäjä ja yksi parhaista sanoittajista, jonka tiedän eikä hänen uusimmallakaan levytyksellä ole mitään hävettävää. Ruosterastaat on teemalevy, joka kertoo erilaisista olosuhteiden uhreista, mutta myös antaa toivoa ja tukea jaksamiseen. Vaikka albumilta löytyy paljon melankolisiakin sävyjä ja surullisia ja ankeita tarinoita, surkeuteen ei jäädä missään vaiheessa turhaan rypemään vaan kantavaksi ajatukseksi muodostuu lopulta se, että vaikka negatiiviset asiat tiedostettaisiinkin, niistä voi silti selvitä. On vain tärkeää ymmärtää sellaisia ihmisiä, joilta on pudonnut pohja elämästä. Musiikki tukee sanomaa loistavasti ja osaa tuoda paperilla elottomiin sanoihin uusia ja erilaisia sävyjä. Martikainen on selkeästi jo kokenut ammattilainen, joka tietää mitä tekee, ja hän osaa erittäin uskottavasti kuvata erilaisia henkilöitä sanojen ja musiikin kautta. Esimerkiksi näennäisesti surullinen tarina voikin synnyttää erilaisen mielikuvan duuripohjaiseen sävellykseen yhdistettynä. Musiikista löytyy kivasti vaihtelua, sillä normaaliin rock-kokoonpanoon yhdistellään eri kappaleissa esimerkiksi jousi- ja puhallinsoittimia. Levyn päättäjä "Kaikesta kyllä selviät" summaa jo nimellään onnistuneesti albumin lopullisen sanoman.

Insomnium - Winter's Gate
En ollut aikaisemmin kuunnellut lainkaan Insomniumia, mutta Winter's Gate sai niin paljon kehuja, että oli pakko ottaa kiekko kuunteluun. Onneksi otin! Arvostin bändiä jo etukäteen, koska he olivat uskaltaneet tehdä kokonaisen levyn pituisen yhden kappaleen, mikä toimi käytännössä loistavasti. Lopputuloksena on 40 minuuttia pitkä saumaton musiikillinen kokemus, joka onnistuu pitämään otteessaan ja luomaan vahvan tunnelman. Ja tämä tunnelma on onnistunut esimerkillisen hyvin käyttämällä enimmäkseen vain tavallista bändikokoonpanoa äänimaailman luomiseen kaiken maailman överiksi menneiden orkestraatioiden ja kuorolaulujen sijaan. Levyyn kannattaa uppoutua ihan kunnolla eikä musiikki onneksi tee siitä kovin vaikeaa. Seväsen mörinä-ääni on äärimmäisen syvä ja vahvistaa loistavasti tunnelmaa. Puhtaitakaan lauluja ei pelätä tarvittaessa käyttää, vaikka tyyli onkin pääasiassa ensiluokkaista melodista death metallia. Näin hienoa synkkää tunnelmointia väkinäinen osiin jakaminen olisi vain rajoittanut. Olen ylpeä, että asun maassa, jossa näin rohkea ja korkeatasoinen musiikillinen kokeilu voi päästä listaykköseksi.

Testament - Brotherhood of the Snake
Testamentin viimeisin levy on yksinkertaisesti pirun toimivaa thrash metallia, joka suorastaan pakottaa pään heilumaan. Soundit ovat täydelliset, riffit energisiä ja toimivia päänheiluttajia ja Chuck Billyn ääni ensiluokkainen tällaiseen musiikkiin. Hänen vokaalinen ulosantinsa tuntuu vain parantuvan iän karttuessa. Minä olen harvoin ensimmäistä kertaa levyä kuunnellessa yhtä fiiliksissä kuin Brotherhood of the Snaken alkaessa soimaan eikä taso onneksi varsinaisesti laske kiekon pyörähdellessä eteenpäin. Korkeintaan Born in the Rut tuntuu hieman turhahkolta. Reipasta tempoa pidetään paljon yllä eikä balladeja ole tälle levylle mahtunut, mikä ei haittaa, kun thrash kuulostaa näin hauskalta. Välillä meinataan poiketa jopa hieman death metallin puolella, mikä antaa vain luontevaa lisäpotkua. On suorastaan uskomaton suoritus, että näin vanha rässibändi voi kuulostaa vielä näin hyvältä ja energiseltä. Kaikki varmaan tietävät, ketkä saisivat ottaa tästä porukasta oppia...

Jouduin jakamaan tämän blogautuksen kahteen osaan merkkimäärärajoituksen takia eli siirry ehdottomasti lukemaan heti jälkimmäinen puolisko, kun olet tämän lukenut loppuun ja kommentoi sinne, jos on asiaa.

Kaikkien aikojen pelisarja

Kirjoittaja Tepuman69 17. joulukuuta 2015 kello 17:56

Metal gear on legendaarinen pelisarja ja minulle ylivoimaisesti se kaikista rakkain. En uskonut pystyväni nimeämään vain yhtä suosikkisarjaa tai -tarinaa ennen kuin koin kyseisen sarjan itse, mutta en sen jälkeen ole löytänyt mitään saman tasoista. Kyseessä on aivan uskomaton saaga, josta voi löytää lähes loputtomasti uusia ulottuvuuksia ja ajattelemisen aiheita. Pelit ovat kokonaisuuksia, joissa kaikki on hiottu niin täydelliseksi, että ei voi kuin vain ihmetellä.

Oma suhteeni Metal geareihin alkoi kuitenkin vasta kahdeksannella luokalla vuonna 2013. Olin tietenkin kuullut peleistä ennenkin, mutta vasta sinä vuonna kiinnostukseni lopulta heräsi ja päätin ostaa sarjan kuullessani, että siitä julkaistaan koko saagan kattava kokoelmapaketti. Muistan edelleen hyvin sen syyskuisen iltapäivän kun koulun jälkeen huomasin paketin ilmestyneen postilaatikkooni ja aloitin samana päivänä ensimmäisen Metal gear solidin (1998) pelaamisen. Olin koukussa heti alusta lähtien ja varsinkin pelin ensiluokkaisen jännittävä tunnelma ja mielenkiintoinen alkuasetelma yllättivät minut täysin ja tempaisivat heti mukaan hiiviskelyn, vakoilun, toiminnan, salaliittojen, ydinaseita ampuvien robottien (mechojen) sekä tietenkin persoonallisten hahmojen maailmaan. Kuinka niin vanha peli muka voi olla niin uskottava ja elokuvamaisesti toteutettu? Sitä ihmettelin itse, mutta näköjään niinkin rajallisilla tehoilla kuin ensimmäisessä Playstationissa voikin saada aikaan uskomatonta jälkeä.

Hahmoja on älytön määrä, mutta silti ne onnistuvat olemaan huikean persoonallisia. Yksi syy hahmojen persoonallisuuteen ja niiden tunnistettaviin ääniin löytyy varmasti alkuperäisen Playstationin teknisistä rajoituksista. Pienen polygonimäärän takia hahmojen täytyi näyttää erikoisilta ja erilaisilta, jotta ne pystyi tunnistamaan. Lisäksi äänestä ja puhetavasta täytyi kuulua hahmon persoonallisuus, koska kasvoanimaatioita ei ollut, joten kaikki tunne välittyi ääninäyttelystä. Sarjan keskeisin hahmo on Big Boss. Hän on legendaarinen sotilas, joka menetti uskonsa valtioihin ja hallituksiin jouduttuaan niiden pelinappulaksi. Big Boss omisti elämänsä kuolleen mentorinsa tahdon toteuttamiseen, mikä lopulta aiheutti koko maailman muuttumisen tulevaisuudessa täysin erilaiseksi. Tunnetuin hahmo on kuitenkin hänestä kloonattu Solid Snake, joka tunnetaan sarjan sankarina, vaikka Big Boss ei itse ole yhtään pahempi. On vain erilaisia näkemyksiä eikä hyvää tai pahaa. Solid Snake on suunniteltu täydelliseksi sotilaaksi ja tunteettomaksi tappokoneeksi, mutta silti hän on lopulta enemmän ihminen kuin hänen edes pitäisi olla. Kolmas hahmo, jonka haluan ottaa esille, on (Revolver) Ocelot. Hän on takinkääntämisen ja teeskentelyn mestari, joka saa kenet tahansa luottamaan itseensä tai halutessaan pitämään itseään vihollisena. Hän onkin lähes aina kaksois- tai jopa kolmoisagentti. Muita keskeisiä hahmoja ovat myös the Boss, Raiden, Roy Campbell, Meryl Silverburgh, Liquid Snake, Volgin ja Zero.

Nyt olen pelannut kaikki Hideo Kojiman ohjaamat ja suunnittelemat pelit sarjassa, joista useimmat kahdesti, ja edelleen sanoisin tarinan ja teemojen olevan suurin ja paras asia sarjassa ja sitä mieltä olen ollutkin alusta asti. Uskoisin, että ei ole toista tarinaa, joka olisi yhtä kunnianhimoinen kuin luovan hullun Kojima-neron saaga. Pelit sijoittuvat viidenkymmenen vuoden ajalle ja siinä ajassa ehtii tapahtua enemmän kuin Salatuissa elämissä. Voisin kirjoittaa pelkästä tarinasta kymmenen blogin verran ja teemoista toiset mokomat, mutta tiivistettynä aiheena on yleensä sota. Tarina kertoo mm. Big Bossin taistelusta maailmanvaltoja vastaan operaatio Snake Eaterin jälkeen, hänen omasta palkkasotilasarmeijasta ja myöhemmin hänen perustamastaan valtiosta sekä taistelusta itse Solid Snakea vastaan. Solid Snake taistelee myöhemmin hallituksen puolella terroristeja vastaan ja lopulta hänellä on koko maailmaa salaa ohjaava salaseura vastassa. Sarjan tarinasta ei voi kunnolla kertoa yhdessä blogissa, sillä se kuuluu kokea itse. Pystyin kertomaan vain hieman aiheista. Keskeisimpiä teemoja ovat muun muassa ydinsota, geenit, meemit, todellisuus, teknologia, vapaa tahto, rotu, kosto, kieli, sota yleisesti ja uskollisuus valtioille ja hallituksille. Teemojen määrä on järkyttävä ja niitä käsitellään syvällisesti ja laajasti. Ei ole ihmekään, että niin paljon ehtii tapahtua ja niin montaa asiaa ehditään käsitellä, koska sarja on tunnettu suuresta välivideoiden määrästä. Neljännessä pelissä pelkkiä videoita on jo kahdeksan ja puoli tuntia ja lopussa on yli tunti pelkkiä videoita putkeen. Yleensä sarjan peleissä kolmasosa tai jopa puolet läpipeluuajasta kuluu välivideoiden katseluun. Onneksi ne ovat niin mielenkiintoisia ja mestarillisesti ohjattuja. Jopa paremmin toteutettuja kuin lähes mitkään elokuvat.

Kyse on kuitenkin peleistä eikä elokuvista ja onneksi ne ovat myös teknisesti niin pelattavuudeltaan kuin audiovisuaalisesti aina olleet ensiluokkaisia. Kontrollit ovat vanhojen pelien kömpelyydestä huolimatta aina täydelliset tarkoitukseensa ja hoitaneet hommansa taktisessa hiiviskelyssä. Myös tekoäly on ollut varsinkin MGS2:sta lähtien aina huippuluokkaa, sillä jo vuonna 2001 julkaistussa pelissä vartijat osasivat hälytystilanteessa saartaa pelaajan useammasta suunnasta, toimia ryhmänä, tehdä yhteistyötä, etsiä pelaajaa aktiivisesti ja reagoida tilanteisiin. Myöhemmissä peleissä lisäksi vartijoiden aistit ja erityisesti näkö viilattiin vastaamaan entistä paremmin oikeaa ihmistä. Parasta itse pelaamisessa on kuitenkin pelimekaniikkojen syvyys ja mahdollisuus suorittaa tilanteet usealla erilaisella tavalla käyttäen eri laitteita Snaken tai Raidenin valtavasta arsenaalista. Metal gearit eivät tietenkään olisi mitään ilman legendaarisia pomotaisteluita, jotka ovat aina olleet erinomaisesti suunniteltuja vääntöjä, joista kaavamaisuus puuttuu. Varsinkin MGS3:ssa pomot voi voittaa lukemattomilla eri tavoilla kuten odottamalla viikon oikeassa elämässä tai käyttämällä tekokuolemapilleriä. Pelaajan muistikorttia lukeva Psycho Mantis ja legendaarinen tarkka-ampuja the End ovat jääneet erityisen lämpimästi ja vahvasti mieleen. Sarjassa on kuitenkin kymmeniä muitakin ensiluokkaisia pomoja, jotka ovat parhaita, mitä peliteollisuus on meille antanut. Teknisesti pelit ovat muutenkin erinomaisia, sillä grafiikat ovat aina olleet sukupolvensa näyttävimpiä ja musiikit elokuvamaisimpia ja tunnelmallisimpia mitä löytyy.

Ajattelin vielä lyhyesti kertoa mielipiteeni sarjan jokaisesta pelistä. Ensimmäinen Metal gear (1987) oli aikanaan mullistava jo pelkän hiiviskelyidean takia, vaikka pelattavuus ja tarina ovat nykystandardeilla erittäin yksinkertaisia. MG2 kuitenkin oli muita 8-bittisiä pelejä valovuosia edellä, koska siinä oli jo syvällinen tarina, monimutkaiset hahmot, toimiva tekoäly ja monipuolinen pelattavuus kun muissa peleissä vielä pelastettiin prinsessoja. Sarjan legendaarisin osa eli Metal gear solid oli aikaansa edellä oleva kokemus, joka sai osakseen jo tullessaan suurta ylistystä ja on vieläkin monien ihmisten mielestä kaikkien aikojen paras peli. Tunnelma on huikea, ohjaustyö elokuvamaista ja tarina mielenkiintoinen. Metal gear solid 2 kuitenkin paransi entisestään, vaikka tullessaan monet fanit pettyivät uuteen päähenkilöön. Se on kuitenkin sarjan syvällisin osa ja juonellisesti monimutkaisin. Olenkin itse oppinut arvostamaan sen tapaa kyseenalaistaa jopa pelaajan oma elämä ja saada ihminen ajattelemaan. Peli on edelleen paras esimerkki postmodernismista videopeleissä ja erikoisten kerrontatapojensa takia äärimmäisen vaikea ymmärrettävä. Metal gear solid 3 on kuitenkin sarjan paras osa, koska sitä tehdessään Kojima halusi tehdä niin täydellisen kokonaisuuden kuin mahdollista kun taas edellisessä osassa keskityttiin kyseenalaistamiseen ja postmodernismiin. Kaikki pienintä yksityiskohtaa myöten on hiottu täydellisemmäksi kuin missään muussa videopelissä koskaan. Tarina ja sen rytmitys ovat täydellisiä, pelattavuus on uskomattoman syvää ja monipuolista, pomotaistelut ovat sarjan parhaat ja pelillä on lisäksi noin 20 tuntia kestoa ilman yhtään tylsää tai heikkoa kohtaa. MGS4 on myös ihan uskomaton peli ja juonellisesti sarjan parhaita. Se lopettaa sarjan tarinan paremmin kuin olisin osannut kuvitella olevan mahdollista ja on lisäksi varmaan surullisin tarina, jonka olen kokenut. Pelattavuus jää jälkeen edellisestä osasta suunnitteluratkaisujen takia, koska hiiviskely on pienemmässä osassa, vaikka itse toteutus onkin erinomaista. Pomotaistelutkin ovat hieman tylsempiä, vaikka ne edelleen ovat erittäin hyviä. Peace walker on ainoa Kojiman tekemä käsikonsolille tehty peli, joka teki paljon enemmän ja paljon paremmin kuin koskaan luulin käsikonsolilla olevan mahdollista tehdä. Tarina oli MGS-tasoa ja pelattavuus yllättävän hyvää käsikonsolille, vaikka se olikin hieman rajoitettua. Metal gear solid V on sarjan uusin ja erilaisin osa, koska se on valtava avoimen maailman peli. En oikein vieläkään tiedä, mitä siitä pitäisi kokonaisuutena ajatella, koska hiiviskely oli mukautuvien avoimien tehtävien takia parasta koskaan, mutta tarinaa oli mukana aivan liian vähän ja siitä lisäksi puuttui suuri osa. Tosin ei ole mahdotonta, että viimeinen luku aukeaa vasta kun pelaajat ovat yhdessä hävittäneet pelistä kaikki ydinaseet. Sekään ei silti tosin pelastaisi kaikkia tarinan ongelmia, vaikka peli kokonaisuutena onkin erinomainen. Ei se silti ole läheskään sarjan paras, koska kunnon pomotaisteluitakaan ei enää ollut mukana.

Olen yrittänyt tässä blogissa kertoa tämän massiivisen sarjan tärkeimpiä asioita, mutta paljon on vielä kertomatta. Se on toisaalta hyvä asia, sillä kyseinen pelisarja on jotain, mitä ei voi kunnolla selittää vaan se täytyy itse kokea. Se on syvällinen, hauska, jännittävä ja täynnä pieniä yksityiskohtia ja piilotettuja salaisuuksia. Se on yhden miehen visio, jonka alkuperäisenä tarkoituksena oli tehdä jotain, mitä ei oltu koskaan nähty videopeleissä. Lopulta se visio paisui joksikin, minkä tasoista ei ole koskaan nähty missään taiteen muodossa.

Toivottavasti joku antaa palautetta ensimmäisestä täällä julkaisemastani blogista ja parastahan olisi, jos saisin jonkun vaikka tämän avulla kiinnostumaan sarjasta.