Kettu kuittaa ja kiittää

Se oli sitten siinä, sivullekirjoittaneen GameReactor-ura nimittäin. Ei hätää, tapahtumiin ei liity suurta dramatiikkaa eikä kovin pahoja luonnonmullistuksia, pieni askel elämässä eteenpäin vain.

Vilkaisin nostalgiapuuskassani vanhoja tekstejäni läpi ja ensimmäinen julkaistu teksti osuu päivämäärälle 14.3.2008, pelin ollessa Wiin Fire Emblem. Muistan vieläkin miten silloisen päätoimittajan, Jaakko Maaniemen, kanssa oli aluksi puhetta kirjoitusprojekteista vain silloin kun tarve vaatii. Noh, tarve vaati yllättävän nopeasti ja tahti kiivastui parissa kuukaudessa melkoisesti. Hurjimpina kuukausina tekstejä tuli pihalle toistakymmentä, osa suoraan lehteen.

Matka on ollut vaiherikas ja hienoja muistoja osuu matkan varrelle paljonkin. Banjo-Kazooie: Nuts & Bolts aiheutti ikimuistoisen hässäkän saapuessaan. Jokainen uusi Guitar Hero ja esimerkiksi New Super Mario Bros. Wii keräsivät talon täyteen innokkaita avustajia arviotilanteeseen. Jostain syystä myös umpihuonojen pelien kanssa kahlaaminen jää sellaisena velmuna piruna takaraivoon. Yksinäinen yö Ju-On: The Grudgen parissa unohtuu tuskin milloinkaan.

Peleistä kirjoittaminen jää ainakin toviksi, mutta koskaan ei tiedä mitä tuleman pitää, ideoita on aivopankki täynnä. Mutta sen pidemmittä puheitta, kiitos Batman, kiitos Optimus Prime, kiitos äiti, kiitos rakkaat lukijat ja ennenkaikkea kiitos upea toimituksen väki. Yksi episodi elämässä saa nyt päätöksensä ja pitkätukkainen kriitikko astuu salavihkaa näyttämön parrasvaloista pölyisen takahuoneen turviin.

Uuden tekniikan ihmemaa

Kävipä niin, että jo pitkään kuolinpedillään korissut peli-pc:ni tuli lopulta viikko sitten tiensä päähän, palveltuaan uskollisesti reilut pari vuotta. Lyhyen hetken hiljaisuuden jälkeen oli aika marssia hakemaan tilalle uutta. Koska olin vastikään vaivalla saanut retrokoneeni kasattua, päätin jättää rakentelun tällä kertaa sikseen ja ostaa suosiolla valmiin paketin.

Muutamaa tuntia, tarjouspyyntöä ja turhautunutta kirosanaa myöhemmin olin uuden uljaan multimediamurskaajan omistaja. Nyt löytyi neljää ydintä, keskusmuistia ja levytilaa oli nelinkertainen määrä vanhaan verrattuna eikä näytönohjainkaan se kaikkein heikoin malli ollut. Valitettavasti mukana tuli myös pc-pelaajan pahin nemesis, Windows Vista.

Olin sinisilmäisesti siinä uskossa, että pakettikoneen kanssa kaikki säätö oli turhaa, töpseli vain seinään ja menoksi. Ensimmäinen käynnistys oli kuitenkin hämmästys, Vistan sijasta ruudulle ilmestyi vain musta ruutu ja DOS-kursori, toisin sanoen käyttiksen asennus täytyi hoitaa itse. Pengoin pahvilaatikoita mutta asennuslevykkeiden sijasta sieltä löytyi vain viisi tyhjää DVD-R -levyä, joiden päällä olevassa lapussa kehotettiin käyttäjää polttamaan itse omat Vista-levynsä. Tämän jälkeen oli vuorossa reissu BIOSiin. Paljastui että koneen buuttijärjestys oli DVD, USB ja vasta näiden jälkeen kovo. Pikainen säätö ja helei, Vista lähti asentumaan kovalevyltä.

MAC-osoitteeseen sidottu nettiyhteyteni aukeni vasta viikonlopun jälkeen, joten ensitestit oli tehtävä referenssiajureilla. Siitä huolimatta uusi koneparka oli pistettävä polvilleen vaikka väkisin. On muuten hauska huomata, miten uuden raudan kanssa kaikki jalot prinsiipit tarinasta ja pelattavuudesta unohtuvat sen siliän tien, kun kone pitää saada puskemaan niin näyttävää dataa kuin vain mahdollista. Runtua säästelemättä, tottakai.

Alku näytti hyvältä, Oblivion ja molemmat Stalkerit sujahtivat kovolle mukisematta ja toimivat kaikki namit tapissa jouhevasti. Ensimmäinen muistutus pc-pelaamisen mutkista tuli vastaan Witcherin kohdalla. Olin käyttänyt aktivointikoodini jo kahdesti käyttisvaihdon vuoksi ja kolmatta kertaa peli ei sitten enää suostunutkaan aktivoitumaan. Yleensä CDProjektin asiakaspalvelu on ollut parasta näkemääni, mutta tässä tapauksessa odottelen uusia aktivointikertoja jo neljättä päivää. Dark Messiah of Might & Magic suostui ylipäätään käynnistymään vasta päivityksen jälkeen. Lost Planet latasi tekstuurien sijasta ruudun täydeltä mustaa. Unreal Tournament III ei ymmärtänyt asentuneensa. Listaa voisi vielä jatkaa jonkin matkaa, mutta idea tuli varmaan selväksi. Tämän lisäksi iki-ihana Vista luulee jokaisen ohjelman lopettamisen yhteydessä että kyseinen softa kaatuu, hukkailee nettiyhteyttä ja niin edelleen.

Kaikesta tästä huolimatta en teilaa puuceetä pelivälineenä, päinvastoin. Vaikka pc-mies joutuukin näkemään peliensä eteen välillä suhteettomankin paljon vaivaa, ovat useimmat pelit kuitenkin vaivan arvoisia. Strategiat ja ropet ovat PC-ympäristöön tottuneena pääsääntöisesti nautinnollisempia perinteisellä hiirellä ja näppiksellä, kuten myös ne harvat FPS-pelit joita jaksan pelata. Ja näyttäväthän ne ryökäleet komeilta.

Se siitä, mä lähden metsästämään pätsejä.

Se elää vihdoinkin!

Nimittäin retro-pc:ni. Olen keräillyt muutaman vuoden verran vähän vanhempaa pc-osastoa pelihyllyyni, mutta klassikoiden toimintakuntoon saattaminen nykykoneilla on yleensä vähän niin ja näin. Niinpä ajatus yhdestä wanhan raudan koneesta talouteen sai alkunsa.

Ensin mietin tilasyistä johtuen vanhaa läppäriä, helpompikin sellainen olisi ollut. Vanha läppäriteknologia on kuitenkin todella kehnoa kestämään ja ehjien vanhusten hinnat liikkuivat liian korkealle liki nollassa heiluneeseen budjettiini. Kävipä sitten niin, että vaimokkeeni raivasi työhuoneemme toisen työpyödän töistään, joten yllättäen tilaa toiselle pöytäkoneelle löytyi. Siispä tuumasta toimeen.

Luonnollisesti projekti oli ensin profiloitava. Tarkoituksena oli kasata vuoden 2000 ehdoton HiFi-laite, joka olisi aikoinaan maksanut mansikoiden lisäksi siemenperunat päälle. Alkuunpääsy kävi kivuttomasti, isäukko kun lahjoitti kotelon, emolevyn ja P3-500 -prossun hyvään tarkoitukseen. Kun lähtökohta oli kasassa, oli aika pistää huutonet laulamaan. Muistit (128 mb SDRAM) löytyivät helposti eivätkä tainneet edes maksaa kuin 2-3 euroa posteineen. Enemmänkin muistia olisin kelpuuttanut, mutta etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Kovoksi torppasin kaapista löytyneen vanhan 20-gigaisen IDE-levyn, optiseksi asemaksi heitin niin ikään huutonetistä ostetun CD-RW -aseman. DVD-asemia olisi ollut kaapista omasta takaa parikin, mutta vuonna 2000 mokomat olivat todella harvinaisia, eikä kirjoittavia DVD-asemia ollut vielä kuluttajamarkkinoilla.

Työpaikalla järjestettiin myöhemmin vanhan romun tyhjennys, josta koppasin mukaan näppiksen sekä 15-tuumaisen TFT-näytön, mikä olisi ollut vuonna 2000 jotain aivan tipauttavaa. Äänikortti ja näyttis vielä uupuivat. Nyt ääntä puskee ulos Sound Blaster Live! Value, ehdoton valinta DOS-pelejä ajatellen. Taisi maksaa kympin. Näyttiksen kanssa tuli hoppu, joten ostin eurolla PCI-väyläisen ATI Rage 2+ 4mb näytönohjaimen joka on täysi susi jo syntyessään. Vanha optinen hiiri vielä kaapista kaveriksi ja rautapuoli oli alustavasti kasassa.

Tämän jälkeen projekti hiljeni muutamaksi kuukaudeksi, osittain kiireen takia mutta pääasiassa siksi etten löytänyt koneeseeni käyttistä. Ajattelin ensin Linuxia, mutta pelituen vuoksi pingviinit oli pakko unohtaa. Win 95 tai mielummin 98 oli siis ainoa järkevä vaihtoehto, mutta näitäpä ei järkevään hintaan meinannut löytyä mistään.

Pari päivää sitten sain lopulta käsiini pienen mutkan kautta Windows 98 SE:n, joten homma alkoi näyttää valmiilta. Muutamaa tuntia, kirosanaa ja ajuriasennusta myöhemmin frankesteinini hengitti ensimmäisen henkosensa. Voi sitä riemua! Kun ikiaikaiset lempparini, Toonstruck ja Realms of the Haunting hyrähtivät käyntiin ilman minkään valtakunnan ongelmia, juuri sellaisina kuin silloin joskus, olo oli kuin olisi vanhoja ystäviä vuosien jälkeen tervehtinyt. Pari vanhempaa 3D-peliä paljastivat kuitenkin ATI:n riittämättömyyden, joten näytönohjain on edelleen etsinnässä.

Emossa on ainoastaan AGP 4x-väylä mikä tuo oman haasteensa kiihdytinkortin haentaan. Vuonna 2000 Geforce 2 oli uusinta uutta, joten mitään sitä uudempaa ei sitten haeta. Nyt tarjolla olisi Voodoo 5 5500 64mb, joka riittäisi vaikka mihin ja tarjoaisi vielä Glide-tuenkin kaveriksi, mutta ongelmaksi muodostuu kyseisen kortin järkyttävä koko. Kortti on valehtelematta suurempi kuin useimmat nykyaikaiset näyttikset lippulaivoja lukuunottamatta ja kotelo on ainoastaa Micro-ATx. Toisaalta saisin kortin myöskin parilla eurolla, joten suurta lovea lompakkoon kokeilu ei tekisi.

Kiire ei kuitenkaan ole, hyllyssä on vielä paljon aarteita, jotka jäivät XP-ajan jalkoihin...

Liitetty 2009-02-07 23:34:
Ai niin, jos jollain roikkuu hyllyssä tarpeettomana hyväkuntoiset Fantasy General sekä Terra Nova: Strike Force Centauri, otan hintaehdotuksia vastaan

Terveisiä Rock Hero -turneelta vol. 2

Nyt kävi näin.

Henkilökohtaisena lopputuloksena neljäs sija sekä kirvelevä ulosjääminen Helsingin finaaleista. Onnena onnettomuudessa kaksi kappaletta pikkuveljiäni selvittivät tiensä Hard-sarjassa jatkoon, joten kaverikortilla matka finaaleihin on jo taattu, josta raporttia sitten parin viikon päästä.

Semifinaalien kohdalta oman täydellisen jäätymisen ohella harmittaa lähinnä yleisön puute. Olisin toivonut semeihin suurempaa osanottajajoukkoa myös yleisöön, eikä itse kisaankaan tainnut lopulta osallistua kuin reilu puolet pääsyvaatimukset täyttäneistä. Matkan varrella GH-porukkaan on kuitenkin ehtinyt jo hyvin tutustua, joten ydinporukka oli kasassa ja hauskaa piisasi, vaikka turpiin tulikin.

On vielä pakko mainita miten loistava konsepti on kyseessä. Esimerkiksi karaokeen verrattuna GH antaa pelkästään katsojalleen todella paljon enemmän ja tämä ihan pari ensimmäistä kertaansa varovaisesti vierestä seuranneen näkökulmasta plus satunnainen otos muita baarivierailijoita. Nyt probleemana onkin porukan löytäminen kisoihin. Kun homma kerran jatkuu keväällä, on tietynlainen kivijalka toiminnalle jo luotu, kehittää sitä vain vielä pitäisi.

Vaikka kilpailullisesti parin kuukauden urakka omalta kohdaltani ohi onkin, jäi touhusta hyvä fiilis jälkeen. Ydinporukka - vaikka pieni onkin - on vallan mukava eikä uudet naamat vuodenvaihteen jälkeen tekisi lainkaan pahaa.

Vaan kuinka pääkallonpaikalla sitten käykään, siitä kertomaa 14. päivän jälkeen.

Terveisiä Rock Hero -turneelta

Pari viime kuukautta on keskiviikko- ja perjantai-illat tullut vietettyä paikallisissa iltaravinteleissa paitsi hyvän seuran, myös Rock Hero -turnauksen parissa. Leppoisa fiilistely vaihtui yllättäen aika nopsaan vähän tiukempaan kilpailuhenkeen ja niinpä yllättäen huomenillalla matka vie Jyväskylän semifinaaleihin kisaamaan Medium-sarjan kuninkuudesta ja pääsystä Helsinkiin virallisiin finaali-karkeloihin.

Pelinä ainakin Jyväskylässä on kiertueella toiminut pelkästään GH3, joka on ilmeisesti vaikein sarjan peleistä. Näin ainakin päätellen siitä, että Hard-tasolla en kerta kaikkiaan pärjää paikkakunnan parhaimmistolle mitenkään päin ja Expertillä en puolestaan pärjää edes yksinäni. Suurin osa biiseistä tulee henkilökohtaisesta GH3-puutteesta johtuen soitettua GH-slangin mukaisesti sightreadinä, eli ensimmäistä kertaa ikänä.Harjoitus tekee kuitenkin mestarin ja medium-tasolla on iltojen aikana tullut nakutettua jo muutama full combokin, eli 100% suoritus biisistä. Pelikärpänen puri kiertueen aikana niin lujasti, että kotoa löytyy tällä hetkellä kolme kitaraa, kaksi peliä, rummut ja mikki, kaikki ahkerassa käytössä paitsi omalta, myös avovaimoni osalta.

Meininkin on ollut iltojen aikana vaihteleva. Keskiviikkoisin porukkaa on ollut yleensä ihan mukavasti ja pelaajien taso parhaimmillaan huikea. Perjantaisin illat ovat väistämättä olleet vähän heikompia, heikohkosta pelipaikasta johtuen. Eipä sillä, kivaa on riittänyt ja kun pisteitä laskettiin teknisen suorituksen ohella myös esiintymistaidoista, on iltojen aikana nähty joskus todella makeitakin rock-runttauksia. Jotain varmaan kuvannee kenties sekin, että henkilökohtaiset pisteeni muodostuvat pääasiassa esiintymispinnoista, välillä on tullut jopa hiki!

Pakko on tunnustaa, että huomisilta jännittää niin maan kehvelisti, osittain varmaan siksikin että tiedän voiton olevan täysin mahdollinen. Tämä ilta menikin muiden askareiden ohessa pelatessa GH: World Tourin vaikeimpia biisejä sataprosenttisesti mediumilla. Huomisen riemun tahi pettymyksen keskeltä kertomusta lisää, wish me luck!

edit: Älä huoli, et näe kaikkea kolmena. Blogisofta vain bugitti.

Juhlat vanhassa koulussa

Retromiehet, käynnistäkää moottorinne. Ellette siis ole tehneet sitä jo, sillä tulevan syksyn mittaan vanhan koulukunnan pelaaminen näyttää äkkiarvaamatta voivan paremmin kuin koskaan.

Erityishuomio keskittyy tottakai kaksiulotteisten pelien määrän kasvuun. Tässä vaiheessa näyttää myös siltä ettei määrä korvaa laatua, ainakin jos Braidista ja Bionic Commandosta on jotain päätteleminen. Viikon päästä saamme Castle Crashersin, kuukauden päästä Wario Landin. Loppuvuodesta ovat luvassa vielä ainakin Mega Man 9 sekä uusi Castlevania, molemmat kahteen ulottuvuuteen luottaen. Myös joulun alla ilmestyvä Sonic Unleashed yrittää puhaltaa uutta henkeä siniseen siiliin 2D-pelaamisen muodossa. Muitakin on varmasti vielä tulossa.

Uusien konsolien latauspalvelut ovat tarjonneet retromiehille aarreaitan eilispäivästä. Moni tulevista 2D-hyppelyistä nojaakin vahvasti nostalgian vahvaan voimaan, ollen joko uusversioita vanhoista klassikoista tai virallisia jatko-osia eilispäivän hittipeleihin. Osittain tästä syystä Braidin kaltaiset julkaisut lämmittävät mieltä suuresti, olkoonkin että peli viittaili lämminhenkisesti muuan putkimiehen ikivihreisiin. Jos se toisaalta auttaa osaltaan myymään enemmän pelejä, en valita. Näitä kuuluukin ostaa, jos mielimme tulevina vuosina pelata muutakin kuin GTA:ta ja Gears of Waria.

Alkuperäispeleille uskolliset uusversioinnit lämmittävät mieltäni siksikin, että kun kolmas ulottuvuus löi itsensä reilu kymmenen vuotta sitten lopullisesti läpi, alettiin myös vanhoista klassikoista vääntämään 3D-versioita. Muistan kristallin kirkkaasti edelleen ensimmäisen 3D-Castlevanian sekä Contran kolmannen ulottuvuuden. Jos muistista voisi pyyhkiä tiettyjä lohkoja pois, olisivat näiden kahden lisäksi myös Megamanin, Bombermanin ja lukuisien muiden ensimmäiset 3D-askelet ensimmäisinä poistettavien listalla, niin hyviä pelejä ne olivat.

Joten riemuitaan, juhlitaan ja pompitaan nyt kun siihen on aihetta. Kuka tietää pääsemmekö vastaavia pippaloita enää tulevina vuosina pitämään.

Kynä, paperi, sakset

Kun minä olin pieni, piti pelatessa pitää aina kirjoitusvälineet lähimaastossa. Milloin piti kirjata ylös tallennuksesta vastannut koodi, milloin taas piirtää luolastojen karttoja ruutu kerrallaan. Onneksi nykyään on toisin. Vai onko?

Tunnustan, olen täydellinen tilastofriikki. Lapsena uskoin, että kun kehityksen rattaa ronksuvat eteenpäin, ei minun tarvitse enää luoda kiekkopeleissä mielikuvitusliigoja joiden aikana kirjaan tilastoja ylös perinteisillä menetelmillä. Lapsenusko on ihanaa, mutta todellisuudessa kynälle ja paperille on käyttöä edelleen. Vaikka automaattikartat keksittiin jo parikymmentä vuotta sitten, ei se vieläkään ole kaikkien vähänkään sokkeloisimpia luolia sisältävien pelien standardi. Jostain hämmentävästä syystä uutta Civilizationia pelatessani en saa näkyviin tilastoja valtioni voimasuhteista pelin loputtua, vaan eteeni lyödään vain tyly tilasto jossa lopullinen sijoitus kerrotaan. Kun aiemmin on tottunut saamaan milloin tahansa tietoa mistä tahansa, yhtäkkinen tietokitsaus suututtaa. Mitäs peliä tämä tällainen on? Noh, kynän ja paperin avulla saadaan taas syvempää infoa pelin kulusta.

Urheilupuolella tilanne on vähän nurinkurinen. Tilastoja on joka lähtöön, löytyy plus/miinus-tilastot, jäähyminuutit, pelaajakohtaiset laukaustilastot kohti maalia per peli ja niin edelleen. Ihan kiva, mitä nyt tieto on usein etenkin konsoleilla turhan hankalasti tongittavissa. Mutta miksi niinkin arkista tietoa kuin muiden otteluiden tuloksia täytyy piilotella? Ilmeisesti firmat, EA etunenässä, olettavat ettei pelaajaa kertakaikkiaan kiinnosta miten tekoälyjoukkueet pärjäävät. Totta hemmetissä se kiinnostaa! Jos virtuaaliurheiluun on kerran tarkoitus syventyä tosissaan, pitäisi kaiken tiedon olla helposti saatavilla ja etenkin sarjan etenemistä koskeva perusinfo pitäisi työntää ruudulle vaikka väkisin. Haaveeksi jäivät siis toiveeni jo vuonna 1991 onnistuneesti toteutetusta eräkohtaisesta otteluseurannasta. Tuo peli on muuten EA Hockey, se ensimmäinen ja kaunein EA:n lätkäpeli. Tahtoisin ominaisuuden kovasti takaisin, mutta unohdin näköjään taas ettei muiden matsien seuraaminen minua kiinnosta. Kirjataan ne ylös sitten käsin.

Kitinäni ei kuitenkaan saanut alkua urheilusta, vaan kokkaamisesta. DS:n tuoretta Cooking Guide -virtuaalikeittokirjaa käytellessäni päivittelin nykymenoa kuin paappani konsanaan. Kun tarkoitus on ollut ilmiselvästi korvata ruoanlaittoon liittyvä paperityö yhdellä näppärällä taskukonsoliohjelmalla, niin olisiko ollut ihan mahdotonta tehdä se kerralla kunnolla? Edes vaikka sen verran, että ohjelmaan sisällytettyyn ostoslistaan voisi lisätä omia kohteita. Mitä pidemmälle trendikokkaukseni eteni, sitä enemmän kaipasin vanhaa kunnon aanelosta kynineen turvaksi. Cooking Guiden kohdalla kyse lieneekin täysin uudenlaisesta kerskakulutuksesta. Ostetaan hyötyohjelma, josta ei ole mitään hyötyä. Ainakin se näyttää kivalta ja sitä on kiva esitellä cocktail-kutsujen aikaan muille hyvätuloisille ystäville. Niin juu, tää ruoka tuli muuten sitten pitopalvelusta.

Moni muukin nykyteknologian ihme on uhonnut tekevänsä kynästä ja paperista historiaa, vaan yksikään ei ole ainakaan omalla kohdallani täysin onnistunut. Oliskos aika vaihtaa iskulausetta?