Metal Gear goes Arcade

Japanilaisissa pelihalleissa on tarjolla herkkua kaikille Metal Gear -sarjan faneille:

http://www.konami.jp/mg_arcade/

Pelien muodonmuutos

Olen tämän syksyn aikana törmännyt aivan uudenlaisiin peleihin, joita monet eivät ehkä edes pitäisi peleinä. En tiedä minä he sitten kyseisiä luomuksia pitäisivät, sillä ne täyttävät kyllä pelin määritelmän hyvin.

Mikä näissä peleissä sitten on niin uutta? Äkkiseltään sanoisin että kaikki. Pistelaskuria ei ole, selkeää päämäärää ei ole, hahmoja ei voi kehittää, eikä vastustajiakaan ole ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Grafiikkakin on lähempänä 8-bittistä Nintendoa kuin nykypelejä.

Paljon peleille tyypillistäkin kuitenkin löytyy: on selkeästi rajattu pelimaailma jossa pääsee liikkumaan niin vapaasti kuin pelin suunnittelija on halunnut. Peleissä on ominaisuuksia niin 2D-seikkailuroolipeleistä (tyyliin FFI) kuin tasohyppelystäkin. Hahmot eivät pysty tekemään mitä vaan, eikä pelimaailmassa välttämättä pääse mihin vaan, sillä vastaan tulevat joko maailman rajat tai aika.

Se, mikä näissä peleissä on uutta ja ehkä ainutlaatuistakin, on tarina. Toki, tarinapelejä on ollut ennenkin. Tähän asti peleissä on kuitenkin lähes poikkeuksetta kerrottu tarinaa joko tekstin kautta (tarinanpätkinä tai dialogina), tai elokuvamaailmasta lainatuin keinoin kuten cut-scenejen avulla. Näissä peleissä ei ole tekstiä nimeksikään, cut-sceneista sun muista turhakkeista puhumattakaan. Näissä peleissä tarinaa kerrotaan pelin itsensä avulla. Nämä pikselimössöt vetosivat tunteisiini paljon vahvemmin kuin yksikään tähän mennessä pelaamani peli.

Tässä kaksi esimerkkipeliä jotka itse koin koskettavimmiksi:

Passage (Jason Rohrer)
http://hcsoftware.sourceforge.net/passage/
Small Worlds (David Shute)
http://jayisgames.com/cgdc6/?gameID=9

Pelatkaapa nuo, ja tulkaa sen jälkeen sanomaan että hyvässä pelissä pitää olla **TUN HYVÄT grafiikat ja verta ja toimintaa ja grindausta ja cut-sceneja ja... mitä vaan keksitte. En usko teitä kuitenkaan.

Upeaa Bioshock-pukuilua

Sosiaalisen median sovellukset kuten Facebook ovat erinomainen tapa törmätä esimerkiksi tällaisiin linkkeihin:
http://www.geekologie.com/2009/11/amaaazing_bioshock_cosplay<wrap>_at_aquarium.php

Todella upeat asut ja maski, huipputason valokuvauksesta puhumattakaan. Harrison Krix, asujen tekijä, esiintyy kuvassa vaimoineen, ja pyörittää oikeassa elämässä Volpin Props -nimistä lavastefirmaa.

Alaston pyöräilijä ja muita selainpelejä

Guardian.co.uk -lehden GamesBlog listasi maanantaina (12.10.-09) viisi uutta mainioksi mainostamaansa selainpeliä: http://www.guardian.co.uk/technology/gamesblog/2009/oct/12/ga<wrap>mes-indiegames

Testasin tietenkin kaikki pelit innosta hihkuen, mutta valitettavasti vain osa onnistui täyttämään odotukseni.

iCycle oli ehdoton suosikkini, juuri tällaisia pelejä saisi olla netti pullollaan. Pelissähän ohjataan siis alastonta, syväjäädytyksestä herännyttä ukkoa, joka sotkee liian pienellä nitisevällä polkupyörällä toista jääkautta elävällä maapallolla. Peli on sekä visuaalisesti että äänimaailmaltaan niin hulvaton, etten hekotukseltani päässyt vitostasoa pidemmälle. Ei sillä, ei peli mikään läpihuutojuttu muutenkaan ole. Kontrollit ovat loistavat, mutta jääpuikkojen välttely ja rotkojen yli hyppiminen vaatii hyviä tasohyppelytaitoja.

Atomic Super Boss tuntui (varsinkin Game Center CX-pelin alkupään tahkoamisen jälkeen) suorastaan mainiolta retroavaruusräiskinnältä. Vaikeustasotkin olivat kohdillaan, joten peliä pystyy pelaamaan niin tumpelompikin kaveri kuin tunnustettu räiskintävirtuoosikin.

Evidence of Everything Exploding on tekijänsä mukaan taidepeli, mutta edustaa valitettavasti sitä taidetyyliä joka ei minuun kovin vahvasti iske. Siitä huolimatta jaksoin pelata pelin loppuun, niin paljon siinä oli pähkäiltävää ja pientä yksityiskohtaa. Ainoa miinus jonka antaisin tulisi pelattavuudesta, mutta jotenkin minusta tuntuu että sekin on tarkoituksellista.

Miami Sharkissa olisi ollut potentiaalia todella hulvattomaan selainsehlaamiseen, mutta peli kompastui kehnoon pelattavuuteen ja huonosti reagoiviin kontrolleihin. Hain suu ei auennut ikinä silloin kun sitä yritin, ja pelin tavoitekin oli määritelty hieman epämääräisesti joten en ollut täysin perillä siitä mitä olin edes yrittämässä.

Fantastic Contraption: Prius Edition ei todellakaan lämmittänyt. Toivoin että pelissä olisi oikeasti ollut jotain kunnon ideaakin kun se kerran oli tälle listalle päässyt. Ilmeisesti pelillä yritettiin saada ihmisiä ajattelemaan ekologisesti ja siinä sivussa mainostaa huomaamattomasti Toyota Priusta. Sen sijaan se osoittautui todella pökkelöksi yritykseksi ekologisesta älypelistä, ja Prius pompsahteli näytölle pop-up -ikkunana jokaisen kentän välissä. Haistan sponsorisuhteen.

Nyt pitää vaan toivoa että iCycle ja Atomic Super Boss tulisivat ladattavaksi vaikkapa PSP:lle!

Ihmismeri a'la Japanin juna-asema

Jatketaan samalla ei-pelilinjalla, eli Nousevan Auringon Maan ihmeellisyyksiä. Väenpaljoutta taifuuni 18:n jälkeisissä tunnelmissa, kaikkien junien oltua poissa käytöstä hetken jos toisenkin:

http://www.japantoday.com/category/picture-of-the-day/view/trav<wrap>el-chaos

Mystinen kahvila Chibassa (Japanissa)

Vuoden Japanioleilun jälkeenkin tämä onnistui kyllä yllättämään:

http://www.cabel.name/2009/09/kashiwa-mystery-cafe.html

(en pohjusta juttua yhtään enempää, sillä en halua rikkoa kahvilan mystiikkaa. Joudutte siis lukemaan koko tarinan itse;) )

Paluumuuttaja

Paluumuutto kotimaahan on yllättävän aikaavievää puuhaa, eikä vähiten uuden yliopiston ja asuinpaikkakunnan vuoksi. Olen mennyt jo aikaa sitten sekaisin siinä, miten kauan oikeastaan olen Suomessa ehtinyt olla, mutta useamman viikon joka tapauksessa. Vieläkään en kuitenkaan ole saanut ihan kaikkia asioita hoidettua, mutta tärkeimmät ovat hanskassa, ja hommat alkavat toivon mukaan rullailla omallakin painollaa pikkuhiljaa.

Uusi konekin minulla on jo, vakuutusyhtiö korvasi varkauden juuri kuten pitikin. Ehdin kuitenkin olla koneettomana sen aikaa, etten ehtinyt mukaan Game Reactorin viimeisimpään numeroon, vaan deadline hujahti ohi huomaamattani, ja Japani-palstani sai sen seurauksen melko lässähtäneen lopetuksen.

Todennäköisesti tulen kyllä kirjoittelemaan Game Reactoriin satunnaisesti tulevaisuudessakin, mutta omaa palstaa en opintojen ohessa ehdi enää pitää. Suunnitelmissani oli (ennen varkautta) kirjoitella jonkin sortin muistelukolumni lopetukseksi palstalleni. Koska suunnitelma jäi sattuneesta syystä toteutumatta, kirjoittelen sen tänne blogin puolelle kunhan siihen löytyy jossain välissä hetki rauhaa ja hiljaisuutta.

Siihen asti, hyvää alkusyksyä! Kannattaa käydä pelaamisen ohessa haistelemassa vähän ulkoilmaakin, syyskelit ovat nimittäin olleet aika mainiot viime aikoina. Pipo päähän, DS kouraan ja kannon päähän pelailemaan!

Tilanneraportti

Jotkut panivat kenties merkille, että GamesCom-kirjoitteluni loppui kuin seinään kesken kaiken, eikä uusia entryjä ole kuulunut sen koommin.

Tekosyitä tähän on useampia, ja mielestäni ne ovat vieläpä poikkeuksellisen hyviä. Palasin juuri koto-Suomeen ensimmäistä kertaa sitten viime vuoden syyskuun. Siinä sivussa tuli muun muassa muutettua ja aloitettua opinnot uudessa koulussa.

Paras tekosyy on kuitenkin, ainakin omasta mielestäni, se, että uskollinen apurini eli pari vuotta vanha MacBookini varastettiin GamesComissa. Pelinörtti-journalistin olo on ollut siitä lähtien vähintäänkin kädetön, vaikka silloin tällöin olenkin koneelle päässyt piipahtamaan.

Kunhan tästä asettaudun aloilleni ja saan vakuutusyhtiöltä (toivottavasti myöntävän) korvauspäätöksen, lupaan kertoa loputkin GamesCom -kokemukseni.

Jatkokankeutta (GC09)

Messufiilikseni tuntuu jääneen Japaniin, sillä vielä eilenkään en saanut päälle innostuksensekaista pakko-nähdä-ihan-kaikki -messufiilistä. Tiedä sitten johtuuko se vain matkaväsymyksestä, vai sopivatko japanilaisten täyteenahdetut aistiträjäyttävät tapahtumat minun luonteeseeni paremmin.

Kuten kirjoittelin jo eilen, GamesComissa kojut on järjestelty paljon väljemmin, ja myös tyhjää tilaa on yllättävässä määrin. Lisäksi peleihin liittymätöntä kojua ja tapahtumaa tuntuu olevan lähes yhtä paljon kuin peleihin liittyviä. Eilen esimerkiksi törmäsin neljänteen tai viidenteen radioaseman kojuun, joiden lisäksi vastaan tuli muun muassa jonkin sortin vihannesliiton paprikoilla lastattu koju, jonka yhteys peleihin oli vähintäänkin väkisin tehty.

Suuria julkistuksiakaan täällä ei ole koettu, kuten ei kuulemma yleensäkään. Paljon lupaillaan ennen messuja, mutta harva peliyhtiö täyttää lupauksensa. Myöskään messutarjonnasta ei ole löytynyt mitään kovin uutta, vaan olen testaillut mm. Tekken 6:n, uusimman Katamarin, New Super Mario Bros. Wii:n ja Little Big Planetin PSP -version. Samoja vanhoja tuttuja olivat kaikki.

Täysin 3D:nä toteutetun James Cameronin Avatar-pelin esittelyä pääsin sentään seuraamaan, ja se onkin ollut mahdollisesti messujen mielenkiintoisin anti tähän mennessä. Tarina ja puitteet olivat kieltämättä vähintäänkin kliseiset, mutta teknologia teki vaikutuksen. Avataria ennen olin todistanut vain lyhyitä 3D:nä toteutettuja leffartrailereita jotka eivät onnistuneet tekemään niin minkäänlaista vaikutusta. Saa nähdä spoilasiko peli Cameronin samannimisen tuloillaanolevan elokuvan kovinkin pahasti, vai olisiko odotettavissa jotain yllättävää.

Business-puolella en ole vielä hirveästi pyörinyt, mutta tarkoituksena olisi korjata asia tänään. Eilen tekemälläni lyhyellä visiitillä löysin kuitenkin jotain todella mielenkiintoista: neljän Iranilaisen peliyhtiön yhteiskojun. Saa nähdä mitä tämä päivä tuo tullessaan.

Alkukankeutta (GC09)

Viimeisetkin harhakuvitelmani rippeet paljonpuhutusta saksalaisesta tehokkuudesta osoitettiin vääriksi eilen saapuessani messualueelle. En ollut saanut tarvitsemiani papereita etukäteen vaikka niin oli luvattu, ja kun kysyin asiasta, minulle sanottiin että no worries, mene vaan messupaikalla ja kaikki on ihan ok. No, menin messupaikalle, ja kaikki olikin ok, kunhan vain ensin kävelin puolisen tuntia naurettavan ison messualueen toiseen äärilaitaan.

Ei toki mikään maailmanloppu, mutta ei myöskään paras mahdollinen aloitus messuvierailulleni. Järjestäjien möhlimistä enemmän minua huoletti kuitenkin messualueen koko. Kun ohitimme Koelnemesse-kompleksin saapuessamme Kölniin junalla, tuntui kuin se ei olisi loppunut ikinä. Valtava rakennus seurasi toistaan aina Rein-joen rantaan saakka. Itse messuilla on käytössään ainoastaan murto-osa alueesta, mutta siitä huolimatta messurakennuksen toisesta päästä toiseen käveleminen kestää sisäkauttakin noin 15 minuuttia. Rakennuksen sisällä olevia valtavia halleja pelimessulla on käytössään kuusin kappalein.

Aiempien pelimessukokemusteni perusteella pelkäsin pahinta; jos kaikki hallit ovat yhtä täyteen pakattuja kuin esim. Tokyo Game Showssa, ei neljä päivää riitä millään niiden kaikkien läpikäymiseen. Sisään päästyäni huomasin kuitenkin äkkiä eron japanilasissa ja saksalaisissa messuissa: saksalaiset ovat ymmärtäneet, että myös tyhjällä tilalla on paikkansa suurissa messutapahtumissa. Näytteilleasettajien kojut on aseteltu riittävän kauas toisistaan ja kojujen sisälläkin mahtuu liikkumaan hyvin. Lisäksi kaikista halleista löytyy isoja alueita joissa mukavat säkkituolit odottelevat väsyneitä messuvieraita lepäilemään pehmeyteensä.

Myös sisällössä on eroa: peleihin liittymättömiä näytteilleasettajia ja ohjelmaa on paljon. Löytyy parkouria, energiajuomafirmoja, kuntosalia, ja niin edelleen. Perinteistä pelimessukojua ja -ohjelmaa on kuitenkin toki eniten. Lauantaina esimerkiksi on luvassa cosplay-maailmanennätysyritys, kun GamesCom koittaa haalia kasaan 400 cosplay-asuin sonnustautunutta osallistujaa.

Päivä 2. on edessä, toivon mukaan löydän etsimäni ja ehkä jokusen yllätyksenkin.

GamesCom 2009 (Köln)

Voi pojat, allekirjoittaneella on tällä hetkellä hiukan sellainen olo kuin joku olisi pitänyt kehoani nyrkkeilysäkkinään. Ihan liian vähän unta, liian paljon matkatavaroiden laahaamista, ja aivan liikaa eri kulkuvälineissä istumista parin edeltävän vuorokauden aikana on tehnyt tehtävänsä.

Minähän palasin siis eilen vuodenmittaiselta Japaninvaihtoreissultani takaisin koto-Suomeen. Japani jäi taakse kello 11 sikäläistä aikaa, ja pienen aikamatkustussession jälkeen astelin Suomen kamaralla noin 15:20. Siitä sitten kaverin kämpille, kamat talteen, ruokaa, pelinörttäilyä ja unta palloon.

Aamulla heräilimme hiukan ennen viittä, joka sopi omaan Japanin ajassa laahaavaan rytmiini ihan kivasti. Lento lähti 7:40, ja perillä olimme Saksan aikaa noin kello 9. Siihen päälle vielä junan odottelua ja junassa istumista hetki jos toinenkin, ja nyt, kello 1, olen vihdoin hostellini kahvilassa kirjoittelemassa tätä.

Tästä olisi suunnitelmissa siirtyä kohtapuolin syömään jotain, ja sen jälkeen itse asiaan eli GamesCom 2009 -tapahtumaan. Luvassa lienee vaikka mitä herkkua, joten seurailkaapa silmä tarkkana päivityksiäni!

Lässähdys

Kävin katsastamassa paljon puhutun 1:1-kokoisen Gundam-robotin, kuten luvattua. Onnekseni se ei kustantanut minulle junalippuja enempää, sillä jos olisin oikeasti maksanut tuon näkemisestä jotain... Hyvä on, sen verran olen valmis myöntämään, että robotti oli oikein hieno ja ihan vaikuttavan kokoinenkin. Myös kaikki Gundamiin liittymätön, kuten junamatka ja illallinen, olivat oikein mukavia kokemuksia.

Saattaa olla että aiemmin tänä kesänä todistamani jättimäisten robottihämähäkkien talsiminen Yokohaman satamassa oli nostanut odotukseni liian korkealle. Yhtä kaikki, paikallaan pojottava robotti joka osaa kääntää päätään puolelta toiselle, vilkuttaa valoja ja köhiä pari vesihöyrysuihkausta, ei ihan täyttänyt odotuksiani. Edes fanaattisesta intoilustaan tunnettu japanilaisyleisö ei "show:iin" pahemmin reagoinut, vaan ensimmäiseen jännittyneen ihastuksenhuokauksen jälkeen tunnelma tuntui lässähtävän lähinnä "eikö se muuta tee" -odotukseen.

Eipä tehnyt Gundam odotteluista huolimatta muuta. Myös miljöö jätti toivomisen varaa; Gundam seisoo keskellä suurta mutakenttää, ja kentän ympärillä kasvaa korkeita puita, joten robotin näkee ainoastaan joen rannalta päin lähestyttäessä. Olo oli vähän sama kuin olisi matkustanut jonnekin Suomen taka-hikiälle juhlistamaan juuri valmistunutta maailman suurinta perunankuorimaveistä (löytyy muuten Isojoelta).

Kaiken huipuksi tapahtuman oikea tarkoitus oli promota uusiutuvan energian, kuten aurinkovoiman käyttöä, ja Gundam piti olla vain oheishoukutin. Kovinpa vaan näyttivät tyhjiltä Green Tokyo -kojut aurinkopaneeleineen ja esitteineen.

Ei näin, pojat.

Retro Game Challenge -fiilistelyt

Jos et ole vielä kuullut Retro Game Master -ohjelmasta saati lukenut uusinta kolumniani GameReactorista, älä jatka tämän entryn lukemista ennen kuin olet korjannut asian.

Kolumnikirjoittamisen ja lähtöpuuhieni innoittamana päätin tuhlata jokusen roposen jutussakin mainitsemaani Retro Game Challenge -peliin. Pelissähän Retro Game Master -ohjelman Arino on muuttunut demoniksi, ja viskaa pelaajan omaksi huvikseen ajassa taaksepäin, 8-bittisten kulta-aikaan, tarkemmin 80-luvulle. Takaisin omaan aikaansa päästäkseen pelaajan tulee pelata tuon ajan tyyliin mallattuja pelejä, suorittaen samalla demoni-Arinon antamia tehtäviä.

Pelattavat pelit on kehitetty varta vasten Retro Game Challengea varten, mutta monet niistä muistuttavat erehdyttävästi 1980-luvun tunnettuja pelinimikkeitä. Retrofiilistä pelistä saakin kyllä varmasti, mutta minunkaltaiselleni tasohyppelytumpelolle se ei välttämättä ole pelkästään positiivinen asia. Sen sijaan että peli olisi saanut vain muistelemaan kaiholla lapsuutta konsolipelien lumoissa, se nosti myös elävästi mieleen syyt sille, miksi olin silloin mieluummin tarkkailijan roolissa ja jätin pelaamisen muille.

Kielimuuri tuo pelaamiseen toki oman haasteensa. Arinon antama ensimmäinen haaste oli tarpeeksi simppeli ohjeita lukemattakin, mutta toisen kohdalla päättelin tehtävän ihan metsään, ja tahkosin peluussa olevaa avaruusräiskintää pariinkin otteeseen tason 40 yli, kunnes viimein vaivauduin lukemaan ohjeen ajatuksella. Toinen tehtävä kun ei liittynyt tasojen läpäisemiseen, vaan sen suorittaakseen piti warpata madonrei'istä kahteen otteeseen. Tuon tajuttuani teki kieltämättä mieli takoa päätään lähimpään kovaan pintaan.

Ei sillä, retropelirajoitteisuudestani huolimatta Retro Game Challenge houkuttaa pelaamaan kerta toisensa jälkeen. Nostalgiaa se kai vain on, tai sitten pelit vaan olivat silloin parempia. Ja onhan se mukavaa pelailla kun ei yksin tarvitse tahkota, sillä peliseurana on pikku-Arino, joka reagoi erehdyttävän aidosti peliruudun tapahtumiin. Vaikka toisinaan tuleekin toivottua että pikku-Arino ei huudahtaisi kun vihollisaluksen ammus on pamahtamassa omaani päin...

Kaikin puolin oikein mainio peli siis, ja varmasti vielä monin verroin elämyksellisempi pelitaitoisille retropelifaneille.

Hyvästit Akiballe

Lähtö lähestyy uhkaavasti, vaikka aikaa onkin vielä reilu pari viikkoa. Superintensiivinen japaninkurssini päättyi vihdoin eilen, ja mikäpä olisikaan ollut sopivampi tapa aloittaa loma kuin lähteä Akihabaraan ostoksille.

Yksi syy olivat muille lupaamani hankinnat, joiden arvelin löytyvän helpommin Akibasta. Mukaan tarttui Super GameBoy 2 (jonka avulla GB, GBC ja GBA -pelejä pääsee pelailemaan tv:n kautta SuperNintendon avustuksella), Super Multitap 2 Bomberman (nostaa SuperNintendon ohjainliitäntöjen määrän kahdesta viiteen, Bomberman -versiota saa lähinnä Japanista: http://www.gamersgraveyard.com/repository/snes/peripherals/ima<wrap>ges/bomberman-multitap.jpg), Wario Land 3 GameBoy Colorille, sekä Wild Guns (tämä pelkkänä pelikasettina, laatikollisesta versiosta olisi joutunut maksamaan yli 100 euroa).

Itselleni ostelin lähinnä tarpeellista tavaraa, kuten uuden suojakuoren iPodiini, valikoiman erilaisia peli-, cd- ym. koteloita, sekä vihdoin ja viimein ulkoisen kovalevyn. Ei sillä että olisin silti peliostoksilta välttynyt, vaikka suurin osa niistä olikin lähes puoli-ilmaisia. Vai miten olisi GameBoy-peli 30 sentillä? Monster Hunter Portablen taas ostin PSP:lle reilulla kolmella eurolla. Kummassakaan heräteostoksessa ei toki ollut koteloa tai muuta mukana, mutta ei se ole niin justiinsa.

Päivän paras hankinta on kuitenkin mielestäni Tuttuki Bako, eli tämä: http://www.todayandtomorrow.net/wp-content/uploads/2008/10/tut<wrap>tuki_bako.jpg
Ainoa tapa pelata peliä on tyrkätä sormensa sisään kuution sivussa olevasta aukosta, ja heilutella sitä parhaaksi näkemällään tavalla. Sormi nimittäin ilmestyy pikseliversiona pelikuution pieniresoluutioiselle näytölle! En ole vielä päässyt aivan kärryille siitä mitä peleissä on tarkoitus tehdä, mutta vaihtoehtoja löytyy viisi (huomatkaa äärettömän kekseliäät nimet, suoraan pelipakkauksen kyljestä):

Ameeba - Kuten nimestä voi päätellä, Ameeba-tasossa tökitään ympäriinsä lyllyvää alkulimaa, päämäärästä ei aavistustakaan.
Kasvot - Ruudussa näkyy vaaleahiuksisen naisen kasvot, hänet pitäisi ilmeisesti saada aivastamaan. Tai jotain. Jostain syystä mieleen nousevat Wario-pelit...
Panda - Vaikka musta, nappisilmillä varustettu alkulima onkin kovin söpö, ei se yllä lähellekään pikkuisen, renkaassa roikkuvan pandan hellyyttävyyttä. Tähän mennessä olen kuitenkin onnistunut ainoastaan kiikuttamaan rengasta, vaikka kaikenlaista muutakin pitäisi vissiin pystyä tekemään.
Meri - Meren pohjassa olevaa... ruukkua? Simpukkaa? Kotiloa? Merivuokkoa? No, juttua tökkimällä sieltä tulee vissiin jotain ulos. Kai. En ole ihan hanskannut tuota(kaan) vielä.
Figuuri - Tikku-ukko viuhtoo ympäriinsä kuin paraskin Chuck Norris -wannabe, ja tason tarkoituksena on ilmeisesti taistella tikkusankarin kanssa.

Pikseliukoista, -mönjistä ja -pandoista tulevat elävästi mieleen ne nyt jo antiikkiset pikselimössöpelit joita tuli lapsena pelailtua suurella innolla. Vielä vahvempi on kylläkin mielleyhtymä ala-asteaikojeni ykköstrendileluun, Tamagotchiin. Väritkin täsmäävät silloisen Pingviini-lemmikkini kanssa. Kaiken lisäksi kuutio toimii kellona ja herätyskellona, iso plussa missä tahansa vimpaimessa minun kaltaiselleni krooniselle myöhästelijälle. Voisiko enempää edes toivoa?

Tämä kerta ei toivottavasti ollut vielä lopullinen jäähyväinen Akiballe, vaikka otsikko niin antaakin ymmärtää. Pakko sinne on vielä kerran päästä ja hyvästellä paikka kunnolla.

(Toinenkin kalliimpi pelihankinta tuli tehtyä, mutta se jääköön salaisuudeksi seuraavan lehden ilmestymiseen asti, odotelkaa siis silmä tarkkana elokuun mahtipakettia!)

Gundam!

Nyt on kyllä pakko päivittää lyhyesti, vaikka kello näyttää täällä jo kolmea aamuyöstä.

Tokion Odaiba-nimisessä kaupunginosassa on nimittäin elokuun loppuun asti näytillä Gundam -animaatiosarjasta, -sarjakuvasta ja -peleistä tuttu mecha-robotti. Ihan aidon kokoinen ja näköinen vieläpä!

Vaikka en vielä(kään) ole kyseiseen sarjaan kunnolla tutustunut, lukuunottamatta epäonnista Gundam Pod-testaustani, niin tottahan minä tuota lähden katsomaan!

Seuraavan kuukauden sisään luvassa siis kuvaa ja raporttia aidonkokoisesta, höyryä pihauttelevasta mecha-kolossista, keskellä kauneinta Tokiota!

Maalaiseloa

Blogimerkintöjeni harventumisestakin on kenties pystynyt päättelemään, että joko a) olen ollut kiireinen b) ei ole tullut tehtyä mitään raportoimisen arvoista.

Tällä kertaa vastaus taipuu enemmänkin tuonne b)-vaihtoehdon puolelle. Erityisesti viimeiset pari viikkoa ovat olleet melko hiljaisia, osittain siksi etten ole poistunut täältä maaseudulta Tokion sykkeeseen montaakaan kertaa. Salaseurakokoontumisissa olen sentään käynyt, mutta sielläkin on ollut hiljaista E3-messujen vuoksi. Monet seuralaiset kun ovat lähtöisin USA:sta, eli tekevät messujen ohessa visiitin myös kotikonnuille.

Tilanteen pitäisi siis parantua tällä tai viimeistään ensi viikolla. Olisi kyllä hyvä parantuakin, kotiinpaluupäivä kun alkaa olla jo sen verran lähellä että alkaa itsekin tajuta täälläolonsa rajallisuuden. Reilu pari kuukautta vielä sentään on jäljellä, mutta koulu ja muut touhut pitävät sen verran kiireisinä ettei tuo ole aika eikä mikään.

Pachinkossa ainakin pitää vielä ehtiä käydä vaikke mitään muuta tekisikään!

Robottihämähäkit valtasivat Japanin

Japanin araknofoobikoiden (hämähäkkikammoisten) kauhunhetket alkoivat noin kaksi viikkoa sitten. Tuolloin Yokohaman satamassa havaittiin kaksi jättiläismäistä, 12-metristä robottihämähäkkiä. Pakokauhun vallassa oleva väkijoukko pakeni robottien syöksemiä lieskoja ja savua maailmanloppua peläten. Pian selvisi, että hämähäkit olivat ranskalaista alkuperää. Kukapa olisi odottanut että kaikista maailman kansoista juuri saamattomina pidetyt ranskalaiset aloittaisivat kolmannen maailmansodan? Ja millä tavalla! Hämähäkit istuisivat mainiosti minkä tahansa apokalyptisen tai post-apokalyptisen elokuvan lavastukseen! Tuomiopäivän saarnaajat julistivat loppua ja kaupunki aloitti suunnitelmat asukkaiden evakuoimiseksi.

Jos nyt vähän liioitellaan.

Oikeasti kyseessä on ranskalaisen La Machine-nimisen taiteilijaduon uusin teos, jättimäinen robottihämähäkki, jota kävin ihmettelemässä viime lauantaina. Toukokuun ensimmäisestä päivästä Japanissa alkaa nimittäin seitsemän päivää kestävä Golden Week, joka pitää sisällään mm. Lasten päivän ja Kasvistopäivän. Golden Week tarkoittaa siis myös viikon mittaista vapaata useimmille täällä asuville. Tällä vapaalla minäkin päätin vihdoin lakata leikkimästä tunnollista opiskelijaa ja siirtyä hetkellisesti lomailijan saappaisiin.

Viikon mittaan tuli toki tehtyä paljon muutakin kuin ihasteltua robohämiksiä, mutta kyllä tuo lauantainen Yokohama-reissu oli yksi viikon ehdottomista kohokohdista. 12-metriä korkea, höyryä sylkevä liikkuva hämähäkkirobotti, puikoissaan tusina cyber-punk -henkisiin univormuihin pukeutunutta japanilaistaiteilijaa. Kaiken huipuksi väkijoukko meni aluksi liian lähelle, joten megahämiksen lähtiessä liikkeelle vesihöyryä suhautellen, koko ihmismeri ryntäili sinne sun tänne välttääkseen pahimman kastumisen. Maailmanlopun tunnelman pilasi vain taustaksi valittu chilli jazz-musiikki, mutta eipä sekään suuresti harmittanut.

Tällä kertaa en voi ehkä todeta "only in Japan", mutta väittäisin silti että innokas japanilaisyleisö toi hämähäkkikatselmaan oman lisänsä. ;)

Salaseurailua

Pitänyt jälleen hiukan kiirettä, joten blogaaminen on jäänyt taka-alalle. Selvisin kuitenkin kunnialla muun muassa alkavan lukukauden sijoitus-kokeesta, jonka perusteella päätettiin mihin japanin kielen jatkoryhmään menen.

Opintokiireiden lisäksi aikaa on kulunut myös Tokion pelinörttieliitin seurassa. Vaikka enemmänkin tuntuu kuin kyseessä olisi jokin hämärämpikin salaseuraan, sillä porukan touhuista ei yleensä sen suuremmin ilmoitella, vaan sana kulkee facebookin, kännyköiden ja vastaavien kautta tutulta toiselle. Silti porukalla on nimi ja vakituinen tapaamisaika ja -paikka. Näin on kaiken huipuksi ollut jo 6-7 vuotta. Joka torstai Tokiossa asuvat pelialan ammattilaiset kokoontuvat heille varattuun pieneen japanilaiskuppilaan yläkertaan vaihtamaan kuulumisia ja siemailemaan sakea ja/tai Asahi-olutta.

Viikottaisen vakiotapaamisen lisäksi joukko kokoontuu satunnaisesti mm. yleisinä juhlapäivinä. Minä pääsin todistamaan tapahtumaan toisen salaseuratapaamiseni seurauksena, kun minut kutsuttiin pelinörttiporukan kirsikankukkakatseluun eli Hanamiin. Hanami on satoja vuosia vanha japanilainen perinne, jossa kaveriporukat ja perheet kerävät kimpsunsa, väsäävät bentoonsa (eväsrasiat, myös tämä on oma taiteenlajinsa japanissa), ja suuntaavat kirsikkapuiden kukinnan aikaan niiden katveeseen evästämään. Myös pelisalaseuran Hanami-perinne on jatkunut useamman vuoden, eikä suosio ainakaan osallistujamäärän perusteella näytä laantumisen merkkejä.

Tuntuu oikeastaan lähes uskomattomalta että tällainen sitoumukseton, seitsemän vuoden takaiseen suulliseen sopimukseen perustuva porukka kokoontuu edelleen säännöllisesti, ja väkeä on aina paikalla reilusta kymmenestä lähes sataan henkeen. Näin siitäkin huolimatta ettei ryhmällä ole minkäänlaista säännöstöä tai muutakaan joka velvoittaisi paikallaoloon. Kaiken lisäksi salaseuralaiset ovat todella avointa ja lämminhenkistä väkeä, joten uudetkin naamat pääsevät menoon äkkiä mukaan.

Kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin huomata miten pienestä piiristä pelimaailma loppuenlopuksi koostuu: tutuntuttuja oli lauantain Hanamissa paikalla lähes tusina, vaikken tuntenut heistä etukäteen yhtäkään.

Anime Fair ja pelätyt yleisöpäivät

Huolellisen tiedustelukierroksen jälkeen olen saanut varmistuksen epäilyksilleni: pelit ovat Japanissa hitosti animaatiota isompi juttu. Animea katsovat lähinnä lapset ja kaikkein pahimmat nörtit, tavallinen kansa katsoo sitä vain nostalgiasyistä (vaikka fanittaakin tosiasiassa Narutoa ihan simona). En tätä ennen ollut lainkaan hahmottanut miten suuri ero näiden kahden viihdemuodon suosiossa todella on.

Alhaisemmasta suosiosta kertoi myös se, että messualueella mahtui jopa yleisöpäivinä liikkumaan melko hyvin. Ajoittain oli toki hieman ahdasta, ja välillä täytyi kävellä hyvinkin hitaasti, mutta kaikkialle silti pääsi, eikä missään ollut älyttömiä, tukahduttavia ihmismeriä. Ei sillä etteikö väkeä silti olisi ollut kaikkialla. Loputtomalta tuntuva ihmisvirta kulki sekä sisään että ulos alueelta, ja ulostulevia oli onneksi saman verran kuin sisäänmenijöitäkin. Lämpötila messuhallissa lähenteli nimittäin siitä huolimatta trooppisia lukemia, ja vaikkei väkeä ollutkaan niin paljon kuin esimerkiksi Tokyo Game Showssa, sai kylkeensä vähän väliä jonkun kyynärpäästä tai laukusta.

Jotain hyvääkin yleisöpäivissä sentään on: tapahtumat, trailerit ja oheiskrääsäkaupa säästetään kaikki niihin. Suurin osa erilaisista palkintojenjaoista, ilmoituksista ja vastaavista jätetään yleisöpäiville. Uusien sarjojen trailerit ovat katsottavissa ainoastaan yleisöpäivinä auki olevissa erikoisteattereissa. Useimmat oheikrääsäpuodeista aukeavat vasta tavallisen kansan ilmestyessä paikalle. Kaiken muun hyvän lisäksi esiintymislavatkin ovat business-päivinä poissa käytöstä. Esimerkiksi Tokyo Anime Fairissa kaikki konsertit ja suuremmat tapahtumat oli sijoitettu messualueen takana olevalle suurelle lavalle, jonne piti erikseen jonottaa liput.

Messujen paras tarjonta löytyi kuitenkin, ainakin omasta mielestäni, erilaisten animaatiokoulujen kojuista. Valtavirta-animaatio on niin valmiiksi pureskeltua, että siitä on yleensä hävinnyt kaikki persoonallisuus ja ainutlaatuisuus. Takaa varmasti suuret katsojaluvut, mutta itse pidän sarjoista jotka tarjoavat aivoillenikin jotain virikettä.

No hyvä on, jos totta puhutaan niin kyllä se ykköspaikka oli The Behemothin nurkkaus. Tuli pelailtua matsi jos toinenkin, ei kylläkään Alien Homnidia tai Castle Crashersia, vaan porukan tuloillaan olevaa peliä! Se ansaitsee kuitenkin erillisen tekstinsä, joten saatte yhden sanan mittaisen kuvauksen ensihätään: mahtavaa!

Kokonaisuudessaan ihan mukava tapahtuma siis, vaikka tuntuikin hieman siltä että olen väärässä paikassa. Kuvia näkee täältä: http://www.flickr.com/photos/31000999@N06/sets/7215761566955<wrap>0333/

Tokyo Anime Fair 2009

Tokyo International Anime Fairin toinen bisnespäivä takanapäin. Reissu alkoi mm. pommiinnukkumisella ja väärälle puolen Tokiota reissaamisella, mutta huonosta alusta huolimatta täällä on ollut vähintäänkin antoisaa. Kyllä, tunnustan. Löysin seurakseni (tai häirittäväkseni) joukon länsimaalaisia nörttejä. Tarkemmin sanottuna Ranskalaisen Japan Expon edustajat, Amöriikkalaisen Otakonin nörttijoukkion, sekä Behemothin kaverit. Kyllä, juuri ne jotka tekivät huippumahtavan Castle Crashersin.

Behemothin löytyminen anime-tapahtumasta kertoo jälleen kerran, omalla tavallaan, siitä, miten pelit, animaatio ja manga ovat Japanissa lähes erottamattomia. Aina kun uusi tuote julkaistaan jossain näistä kolmesta muodosta, kaksi muuta seuraavat varmasti perässä. Castle Crashersista ei sentään ole (ainakaan tietääkseni) julkaistu animea saati mangaa, mutta peli ei olekaan vielä lyönyt itseään kunnolla läpi Japanissa. Näen jo mielessäni Cyanide and happiness (http://www.explosm.net/comics/1598/) -henkisen sarjakuvan...

Haaveilusta takaisin todellisuuteen. Tokyo Game Shown jälkeen tämä tapahtuma tuntuu kummallisen pieneltä. TAF:n messualue on kooltaan noin kolmasosa TGS:n verrattuna, eikä väkeä ole edes suhteessa yhtä paljon kuin TGS:n bisnespäivinä. Ovatko pelit todella Japanissa niin paljon animea isompi juttu kuin tapahtumien mittakaavaero antaa ymmärtää? Tulevat kaksi yleisöpäivää lienevät luotettavampi mittari, joten huomenna se nähdään. Game Shown tukahduttava ihmismeri on edelleen elävänä mielessäni, joten vertailupohjaa löytyy (ikävä) kyllä.

Pelit eivät tapa

Kaikki ovat jo varmasti saaneet kyllikseen viimeaikaisten koulu- ja muiden ammuskeluiden mediarevittelystä, joten hypätään suoraan näiden surullisten tapausten seurauksiin; pelien syyttämiseen.

Seuraus ei varmastikaan tullut kenellekään yllätyksenä, ei sitten Doomin julkaisun jälkeen. Lyllyväahteristen tiedätte-kyllä-mikähattutätien iloksi lehdet ovat joka kerta muistaneet ammuskelijoiden kuvauksissaan nostaa esiin myös sen erittäin raskauttavan faktan, että "Martti-Petteri Niskavuori (fiktiivinen henkilö) tykkäsi myös toisinaan pelailla Tosi Väkivaltaista [lisää tähän vapaavalintainen ammuskelupelin nimi] -peliä ". Nykyään sentään mainitaan pelien ohessa muun muassa sellaisia vähemmän tärkeitä faktoja kuin koulukiusaaminen, syrjäytyminen, ongelmat kotona, ja niin edelleen.

Samaisten tätien iloksi aiheesta on tehty myös tuhat ja yksi tutkimusta, joissa osoitetaan vedenpitävästi muun muassa että avaruusmörköjen lahtaaminen tekee lapsista sarjamurhaajia ja muutenkin hulluja. Kaikeksi onneksi viimevuosien tapauset katkaisivat niin rivipelaajien kuin pelialalla vaikuttavien kameleidenkin selät, ja esimerkiksi Saksaan on perustettu älyttömän pelisensuurin ja väkivaltapelien kiellon estoon pyrkivä puolue. Ranskassa taas joukko tutkijoita yrittää takoa järkeä hallitukseen joka koittaa parhaansa mukaan taistella Peliaddiktio-nimistä mörköä vastaan (mitenkään vähättelemättä kyseistä addiktiota, vaan pikemmin sitä vastaan käytettyjä taistelukeinoja).

Viimeisimpiä ammuskelujen kirvoittamia älähdyksiä on digiom -nimimerkin perustama Games do not kill. Guns do. -niminen kuvaryhmä. Kuvakokoelman tarkoituksena on herättää keskustelua siitä, tappavatko pelit todella ihmisiä, kuten monet väittävät, vai olisiko kyse kuitenkin aseista ja niitä käyttävien ihmisten korvienväleistä. Yhteisöön voi liittyä vapaasti, ja toiveena on että jäsenet photoshoppaisivat itsestään kuvan ja liittäisivät oheen oman versionsa tekstistä: "I have killed monsters in PacMan. But I have never killed a monster in real life. Not because there are no monsters. There are no guns. Not in my life."

Mitä mieltä olette, kumpi tappaa ihmisiä: pelit vai aseet?

P.S. Seuraavaksi luvassa blogimuotoista raportointia maailman suurimmasta animaatiotapahtumasta, Tokyo Anime Fairista, joka alkaa tulevana keskiviikkona, 18. päivä maaliskuuta.

Matkailu avartaa

Kulunut sanonta, mutta tuntuu pitävän paikkansa paremmin kuin hyvin. Eikä aina positiivisessa mielessä. Ottakaa siis opiksi virheestäni, ja tehkää kuten sanon, älkääkä kuten teen. Toisin sanoen, jos haluatte pyöriä nörttimestoissa, älkää lähtekö reissuun muiden ihmisryhmien edustajien kanssa.

Kiotossa vielä sain vierailemaan tulleet vanhempani suostuteltua pienelle etsintäreissulle, ja löysinkin mainion pienen käytettyjä pelejä myyvän puodin, Licensed by Nintendo. Kyseinen liike, nimeltään Wanpaku Kosou, ja Kioton muutkin peliliikkeet, löytyvät Teramachi Doori -nimiseltä tieltä. Samalta alueelta löytyy myös Nintendon alkuperäinen päämaja, jota ikävä kyllä en ehtinyt etsiä, sillä vanhukset kun vaativat Geishametsälle Kioton Gion-nimiseen kaupunginosaan.

Osakassa nörttiekskursiotani kohtasi vaikeus toisensa jälkeen. Sää oli aamusta lähtien kehno, lämpötilan lähennellessä nollaa ja saavin kaataessa milloin vettä, milloin räntää. Historialliset nähtävyydet (mm. Osaka-jo eli Osakan linna) oli tietenkin fiksua katsoa valoisaan aikaan. Osakan legendaarista Den Den Townia, jota usein tituleerataan Akihabaraakin paremmaksi nörttitaivaaksi, lähdettiin siis metsästämään märkinä, väsyneinä ja jääkylmästä sateesta nauttien. Sattuneesta syystä en voinut noudattaa ylöskirjaamiani ohjeita kovin tarkkaan, joten eihän sitä löytynyt, ja puolen tunnin laahustamisen jälkeen jouduin luovuttamaan sillä seurani ei ollut kovin innostunut jatkoetsinnöistä.

Siltä varalta että joku kuitenkin Osakaan päätyy: Den Den Towniin pääsee kuulemma fiksuimmin ottamalla Sakai-Suji -niminen ruskea metrolinja ja jäämällä Ebisu-Cho -asemalla pois kyydistä. Kyseiseltä asemalta taas otetaan Sakai-Suji Streetille vievä uloskäynti. Alueelta pitäisi löytyä useampikin käytettyjä pelejä myyvä suuri tavaratalo, mm. Super Potaton ykkösmyymälä ja edullisista hinnoista kehuttu Retro TV Game Revival.

Toisaalta, Japanissa pelit ovat kaikkialla, joten vaikka retropelitaivaita ei löytäisikään, myös ihan mistä tahansa kulmakaupasta tai tavaratalosta saattaa löytää aarteita. Myös peli- ja pachinkohalleja täältä löytyy kaikkialta, ja sellaisessa käyminen on jo itsessään melkoinen elämys suomalaiselle.

Mitä Kansain alue tarjoaa pelinörtille?

Pikainen päivitys tässä lomakiireiden keskellä. Olen tosiaan reissaamassa Kioto-Osaka-Hiroshima -akselilla tämän viikon, ja siinä sivussa katselen millaista tarjontaa täältä Tokion ulkopuolelta löytyy nörttikansalle. Raportoin kun ehdin ja kuvia toki räpsin myös.

Nyt petiin jotta jaksaa reissata!

Mediataidetta - ja Wii Fit?!

Alkuun pahoittelut blogaamisen viivästymisestä, sain kaverini tänne viikon mittaiselle vierailulle ja niin pois päin.

Tokio on siitä kiva kaupunki, että siellä tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista. Kolmisen viikkoa sitten nappasin eräästä kahvilasta flyerin, jossa mainostettiin Japan Media Arts Festival -nimistä tapahtumaa, ja heitettiin ilmaan mm. sanat "manga" ja "animation". En ollut moisesta tapahtumasta kuullutkaan, mutta se kuulosti mielenkiintoiselta, joten nappasin kaverin mukaani, ja suuntasimme kohti National Art Centrea.

Tälläkään kertaa paikan löytäminen ei sujunut mutkitta, kuten ei Tokiossa suunnistaminen yleensäkään. Löysimme kuitenkin tiemme perille asti (lähes parituntisen harharetken jälkeen), ja seisoimme rakennuksen ovella. Valtavan suuri, lasista ja betonista kyhätty nykyarkkitehtuurin taidonnäytteentapainen. Massiivinen ainakin, jos ei muuta. Gallerioitakin rakennuksesta löytyy 7. Japan Media Arts Festivalin paikallistimme rakennuksen toisesta päästä, kakkoskerroksesta.

Tapahtuman tarkoitus ja muut epäoleelliset seikat selvisivät minulle vasta esitteen napattuani. Japan Media Arts Festival on järjestetty vuosittain jo vuodesta 1997 lähtien, otimme siis osaa sarjan 12:sta näyttelyyn. Näyttelyssä esitellään edellisen vuoden parhaat mediateokset, aina valokuva- ja videotaiteesta mangan ja animaation kautta peleihin. Tämänkertaiseen kisaan otti osaa yli 2000 teosta 44:stä eri maasta.

Kilpailu ja näyttely on aina jaettu neljään kategoriaan: Art (pääasiassa valokuva- ja videotaidetta), Manga (sarjakuvaa), Animation (animaatiota) ja Entertainment (pelejä, interaktiivisia taideteoksia, teknologisia vimpaimia ja kuvankäsittelyä). Mangan ja animaation suhteen jaottelu oli selkeää, mutta Art ja Entertainment -osioiden työt tuntuivat menevän vähintäänkin ristiin. Ajatuksena oli ilmeisesti erotella kaupalliset ja epäkaupalliset jutut toisistaan, mutta rajanveto on juuri tuossa kohtaa kaikkein kinkkisintä.

Tosiasiassa olisin kaivannut tapahtumaan viidettä kategoriaa: Games. Jaottelu kun toimi nykyisellään ainakin teoriassa ihan hyvin, mutta pelejä ja pelien tapaisia teoksia löytyi sekä Art että Entertainment -osioista hirveästi. Myös osa Entertainment-puolella olleista peleistä jäi hiukan mietityttämään, tapahtuman nimen sisältäessä sanan art, taide. Miten taiteellisena te lukijat pidätte esimerkiksi Wii Fitiä tai Devil May Cry 4:sta?

Toisaalta, luettuani näyttelykatalogin jälkikäteen ajatuksella, selvisi tuokin mysteeri: tapahtuman tarkoituksena on kehittää Japanin kulttuuria nostamalla esiin erinomaisia mediateoksia jotka tarjoavat maan kansalaisille positiivisia esimerkkejä kulttuurista ja elämästä. Kaipa Afrika ja Pingviinipommi (paperista taiteltu härveli joka lytätään kasaan, ja pöytää vasten heitettynä aukeaa söpöksi pingviiniksi pienen pamauksen kera) sitten tarjoavat juuri näitä. Viihdyttäviä ainakin olivat.

Mitäs sitä sitten ostaisi...

Akihabara - tiedän että olen kirjoittanut siitä jo lukuisia kertoja, mutta Akiban kuvaamiseen tarvittaisiin melkeinpä romaani. Lyhyt sellainen, mutta yhtä kaikki paljon tekstiä muutamaan blogientryyn verrattuna.

Kirjoittelen tätä Yamanote-linjan junassa, matkalla Akibasta takaisin turvallisemmalle puolelle Tokiota. Turvallisemmalle siksi, että Tokion itäpuolella osaan jo välttää turhia ostoksia, ja - vieläkin tärkeämpänä - katuja ja kauppoja joissa niitä tulee tehtyä.

Akiba on kuitenkin jollain tapaa erilainen. Muullakin kuin sillä, että se vetää hikisiä japanilaisotakuja puoleensa kuin se kuuluisa hunaja kärpäsiä. Minun kaltaiselleni materialistinörttille tuntuu nimittäin olevan täysin mahdotonta käydä Akibassa ostamatta mitään. No, eihän tuo sinänsä haittaisi, jos ostokset olisivat jotain pientä, kuten käytetty peli tai kaksi.

Tämänkertainen reissu oli kylläkin pahemmasta päästä, mutta kerrotaan nyt näin niinkuin esimerkinomaisesti mitä kaikkea tarttui mukaan:

Canon Powershot G9 -kamera
Tämän ostoa olin harkinnut etukäteen hetken kuultuani huhua että eräästä käytettyä elektroniikkaa myyvästä kaupasta saisi näitä edullisesti - reilun parinsadan euron hintaan. Menin, näin ja ostin. Kun toi oli vaan niin kiva. (Järkisyitäkin tosiasiassa löytyy, mutta ne eivät silti riitä perusteeksi kameran ex tempore -ostolle)

Ka-ching! Reilu 200€ kulunut.

Zumreed - ZHP-005 -kuulokkeet
- Näidenkin ostoa olin harkinnut etukäteen hetken, sillä halusin isohkot, hyvännäköiset, katu-uskottavat kuulokkeet. Päädyin sentään halvempaan malliin, sillä himoitsemani kuulokkeet näyttivät päässäni ihan liian isoilta ja hölmöiltä.

Ka-ching! Tuettu Akiban infrastruktuuria noin 240€:lla.

Wonder Swan Color - Final Fantasy erikoisversio
- siis tämähän oli pakko ostaa kun vastaan tuli. Löytyi yhdestä Akiban lukuisista second hand -satunnaiskrääsää (figuureja, pelejä, pehmoleluja, avaimenperiä jne.) myyvistä liikkeistä. Myyjäkin oli kyllä sitä mieltä että minulla kävi tuuri kun tuon bongasin. Hintakaan (n. 18€) ei päätä huimannut, kun miettii mitä sillä sai: erikoisversio - WonderSwan Colorin, Final Fantasy -pelin sekä tietenkin itse boksin, kaikki oikein mainiossa kunnossa.

Ka -ching! ja Visani on 260€:a köykäisempi.

Mangaa - tietenkin.
- kolmen pokkarin verran Bleach-mangaa, puoli-ilmasta Suomen hintoihin verrattuna - vajaa pari euroa pokkarilta.

Ka-ching! Surrurr... Ja loppulaskelma ilmoittaa Akiba-käyntini kokonaiskustannukseksi noin 270€, plus tankkaus- ja matkakulut. Toisin sanottuna välipala Starbucksissa (reilu 6€) junamatkat pari euroa.

Vaihto-oppilaiden joukossa tunnettu sanonta kuuluu: Japani muuttaa ihmistä. No, arvatkaa vaan montako parin sadan euron heräteostosta tein silloin kun asuin vielä Suomessa?

Puhdasta taidetta

Kuten kaiken tieteen, myös pelitutkimuksen perimmäinen päämäärä on löytää Äärimmäinen Totuus, lopullinen määritelmä omalle tutkimuskohteelleen. Löytää Se Jokin, joka tekee peleistä pelejä. Jokin, joka erottaa ne elokuvista, kirjoista, sarjakuvista ja kaikista muista taiteen ja viihteen muodoista.

Sen lisäksi, että olemassa olevat pelit tuntuvat tekevän tehtävästä mahdottoman, tulee uusien julkaisujen myötä toisinaan vastaan tapauksia jotka pakottavat aloittamaan teoretisoinnit jälleen kerran alusta. Pari viikkoa sitten tällaiseksi paljastui täysin uudenlainen, innovatiivinen peli, jonka löytämisestä saan kiittää Facebookin newsfeediä (vaikka en haluaisikaan naamakirjalle krediittiä antaa...). Sieltä kun hyppäsi silmilleni kaverini kirjoittama merkintä uudesta pelistä, ja linkkiäkin oli tarjolla. Minähän toki uteliaana luonteena klikkasin sivuston näkyviin, ja tehokasta päättökokeisiinlukuaikaa katosi siltä istumalta toista tuntia.

Mietitte arvatenkin kuumeisesti, mikä elementti tuosta pelistä tekee niin erinomaisen. Tarina? Hahmot? Säännöt? Pelimekaniikka? Pelimaailma? No, tarinaa pelissä ei (varsinaisesti) ole, eikä myöskään hahmoja saati maailmaa. Sääntöjäkään ei ole kuin yksi, ja pelimekaniikka on hävyttömän simppeli; siirrä peliduudulla näkyvä 'nappula' (tai useampi) pelin ratkaisun kannalta otolliseen paikkaan. Ei siis oikeaan, vaan otolliseen; oikeaa paikkaa ei nappuloille ole olemassa.

Pelin ainoa sääntö, ja samalla tarkoitus, on saada valovirta osumaan nappuloiden avustuksella eräänlaisen mittariin. Jokainen nappula muuttaa valovirran suuntaa eri tavalla, ja kun valovirta osuu mittariin riittävän laajasti, se täyttyy. Kun kaikki pelikentällä näkyvät mittarit ovat saaneet valoannoksensa, on taso läpäisty. Tasot tietenkin vaikeutuvat pelin edetessä, jolloin mittareita ja nappuloita tulee lisää, ja valovirta pitää muun muassa saada muuttamaan väriä, sillä vihreä mittari ei täyty piiruakaan väärän värisellä valovirralla.

Pelin hienous pilee kuitenkin siinä, mitä valovirta saa mittariin osuessaan aikaan; ääntä. Oikeammin sanottuna musiikkia. Jokainen mittari saa aikaan erilaisen, eri soittimella luodun melodian, ja kun mittarit saa täyttymään samanaikaisesti, melodiat sointuvat yhteen täydellisesti.

Peli on nimeltään Auditorium, ja sen luojaksi paljastuu sivustolle linkitetyn blogin kautta Cipher Prime -niminen studio, eli kaksi innovatiivista pelinkehittäjää Philadelphiasta: Dain Saint ja William Stallwood. Pelin demoversiota pystyy pelaamaan verkossa, mutta tällä hetkellä sivusto on hetkellisesti alhaalla, odottamassa pelin virallista julkaisua, joka tapahtuu huomenna, 4. helmikuuta. Peli maksaa huimat 10,99 dollaria, ja pelattavaa luvataan olevan moninkertaisesti nettiversioon verrattuna.

Jos minun pitäisi määritellä taidepeli, se olisi Auditorium. Taiteilija Pablo Picasson sanoin: taide huuhtoo sielun puhtaaksi arkielämän pölystä, ja juuri niin Auditorium vaikuttaa minun sieluuni.

Peli löytyy osoitteesta http://www.playauditorium.com/
Cipher Primen blogi: http://blog.cipherprime.com/