Intruders

Jännitystä keräävissä trillereissä on usein se vika, etteivät ne kerro ratkaisuaan edes lopputekstien rullatessa. Espanjalaista alkuperää olevassa Intrudersissa on "sillei snadisti" tätä ongelmaa, mutta ei niin pahasti kuin olisin odottanut.

Elokuvassa liikutaan erikoisesti kahdessa eri paikassa aivan loppujaksoon saakka. Yhtäältä pyöritään espanjankielisellä alueella, jossa erikoinen kasvoton hiippari ahdistaa pikkupoikaa. Toisaalta seurataan tapahtumia hieman varakkaampien ihmisten asuinalueella, jossa sama (tai ainakin saman oloinen) kasvoton hiippari ahdistaa nuorta tyttöä. Melko aikaisessa vaiheessa selviää, että kasvoton on tavalla tai toisella yliluonnollinen olento. Vai onko sittenkään?

Kahden erilaisen tarinalinjan kuljettaminen rinnakkain saa kyllä ratkaisunsa, mutta minua tällainen kerrontatapa ärsytti. Ongelmana oli nimenomaan se, etten ymmärtänyt, miksi tällainen tapa on elokuvalle valittu. Kyseessä on selvästi tekijöiden yksi keino luoda katsojalle kysymyksiä ja jännitystä epätietoisuuden avulla. Tapa se on tämäkin, mutta minua se sapetti.

12-vuotias tytteli löytää puun kätköstä kellastuneen paperin, johon on käsin kirjoitettu katkelma varsin mukaansa tempaavaa kummitustarinaa. Hän päättää kirjoittaa jutun puhtaaksi ja samalla täydentää sen loppuun. Tämä on kuitenkin paha virhe, sillä kirjoituksessa mainittu kasvoton hiippari ilmestyy pian mimmin makuuhuoneeseen. Karismaattinen Clive Owen esittää nuoren tytön isää, joka jostain syystä tunnistaa tilanteen vakavuuden ja ryhtyy toimintaan. Muut ihmiset eivät kuitenkaan tunnu tajuavan homman nimeä, ja alkavat jossakin vaiheessa epäillä kaksikon mielenterveyttäkin.

Tällainen yhteen ideaan nojaava leffa voisi helposti luisua pelkäksi sillisalaatiksi, mutta tekijät ovat keksineet keinon havainnollistaa kasvottoman vainoajan edistymistä. Pahis varastaa uhrinsa kasvoista aina yhden osan kerrallaan: suun vieminen jättää uhrin mykäksi, silmien vieminen sokeaksi ja niin edelleen. Visuaalisesti efekti on tehokas, ja luo katsojalle mielikuvaa etenevästä tarinasta.

Suurin osa elokuvasta tapahtuu yöaikaan, ja valaistusta hallitsemalla on luotu mielenkiintoisesti yhteen ja samaan otokseen toisaalta hyvinkin valoisaa, ja toisaalta hyvin pimeää. Kyse saattaa myös olla rahoituksesta, sillä pimeää aluetta ei välttämättä ole ollut varaa lavastaa loppuun. Yhtä kaikki kontrasti valon ja varjon välillä on huomattava, ja se toimii. Digitaaliset tehosteet ovat varsin läpinäkyviä, mutta toisaalta se korostaa oivasti kasvottoman hiipparin yliluonnollista vaikutelmaa. Loppuratkaisu on varsin tyydyttävä, joten elokuvasta jäävä jälkimaku on luokassa "kevyen viipyilevä, hivenen pyöreä ja ajoittain takapainoisen helmeilevä".

Lisämateriaalit ovat sanalla sanoen hajuttomia ja mauttomia. Lyhyt dokumentti leffan tuotannosta on laitettu mukaan, ja kokoelma poistettuja kohtauksia. Ulkopuolelle jääneistä pätkistä osa on sellaisia, joiden sisällyttäminen olisi ehkä sittenkin ollut eduksi valmiille elokuvalle.

Intruders on varsin harmiton elokuva. Sen katsoo varsinkin hyvässä seurassa mielellään, valon ja varjon leikki herättää huomiota ja loppuratkaisu on "ihan okei". Trillerille tämä on pieni ongelma, koska se ei onnistu herättämään tavoittelemiaan ahdistuksen fiiliksiä.