Catch .44

Catch .44 on niitä elokuvia, joista ei kannata tietää MITÄÄN ennen katsomista. Blu-ray-kotelon takakansi kuvailee oikeastaan koko juonen, joten suosittelen vain laittamaan levyn koneeseen ilman sen kummempia pohjustuksia. Lähtökohta on kuitenkin se, että kolmen kauniin naisen on määrä tavata joku kontaktihenkilö kahvilassa. Tämä mainittu kuppila toimii keskellä erämaata Amerikan perukoilla. Länkkärifiiliksen kruunaa musiikki, joka suorastaan alleviivaa punakynällä sanaa "western".

Catch .44 alkaa lopusta kelaten hiljalleen tapahtumia siihen tilanteeseen, josta raina alkoi. Rakenne ei kuitenkaan ole näin suoraviivainen, vaan muutaman kerran tarina pysähtyy kesken kiivaimman toiminnan siirtyen käsittelemään takautumana tilanteeseen johtaneita asioita. Esitystapa on eittämättä kovin kummallinen, mutta samalla se onnistuu pitämään jännitettä yllä loppuun saakka.

Väkivaltaa leffassa on, ja se on varsin brutaalia. Määrällisesti tällaista toimintaa ei kuitenkaan ole kovin paljoa. Ohjaaja Harvey on ymmärtänyt saman kuin italialainen Sergio Leone häntä ennen. Lyhyen ja kiivaan väkivaltakohtauksen teho kasvaa huomattavasti, kun sitä ensin pohjustetaan pitkään ja hartaasti ilman minkäänlaista kiirettä.

Henkilöhahmojen määräävä piirre on epävarmuus. Kaikki ovat kireitä kuin viulun kielet, ja kädessä oleva ladattu ase vain tehostaa räjähdysherkkää tilannetta. Ainoastaan Bruce Willisin esittämällä miehellä on (ainakin omasta mielestään) tila hallussaan läpi koko leffan. Muiden epävarmuuden ja toisaalta Willisin itsetietoisen esiintymisen välinen kontrasti on huomattavan selkeä.

Takautumia lukuun ottamatta koko leffa sijoittuu yhteen ja samaan kahvilaan keskellä erämaata. Tarinan erikoinen esitystapa yhdistettynä dialogiin pitävät kuitenkin katsojan mukana kerronnassa. Sanailun ollessa kiivasta ja nopeaa, kamerakin leikkaa vauhdikkaassa tahdissa henkilöstä toiseen. Tilanteen rauhoituttua myös kameratyöskentely rentoutuu yhdessä näyttelijöiden kanssa. Hyvin harvoin elokuvissa näkee tällaista yhteistyötä suullisen ja kuvallisen kerronnan välillä.

Catch .44:n huono puoli on sen loppuratkaisu. Pohjimmainen selitys kaikelle ei ole läheskään niin mystinen ja jännittävä kuin millaiseksi leffa sitä itse maalailee. Toisaalta tämäkin tuo mieleen länkkärit: suurimmassa osassa westernejä kun kyse on vain karjasta, rahasta, kostosta ja naisista. Catch .44 on hieno esimerkki siitä, kuinka ajatuksella toteutettu esitystapa paikkaa tarinan yksinkertaisuuden.