Oblivion

Oblivionissa ei käydä sotaa avaruuden muukalaisia vastaan, koska sota voitettiin jo. Ikävä kyllä miltei koko planeetta tuli pilattua taistelun ohessa, ja nyt sen pinnalla vaeltavat enää vihollisarmeijan jämät, ihmisten uuden siirtokunnan käyttöön meriä imuroivat jalostamot sekä jälkimmäisiä suojelevat aseistetut luotaimet.

Ainoina ihmisinä paikalla ovat operaatiota valvova pariskunta, joista toinen huolehtii yhteyksistä ylöspäin, ja toinen käy planeetan pinnalla kunnostamassa matkalle tipahtaneita luotaimia. Tämä futuristinen rasvanäppi on Jack Harper (Cruise), jota Maapallo ei kiinnosta vain työpaikkana. Siinä missä vastakappale Victoria (Riseborough) odottaa jo innolla lähtöä Titaniin, olisi Jack valmis jäämään lähes autiolle planeetalle asumaan.

Sodan runtelema Maapallo on ehdottomasti yksi Oblivionin päätähdistä. Leffa kuvattiin suurimmaksi osaksi Islannissa, jonka karut maisemat yhdistyvät elokuvan pistämättömän upeaan rekvisiittaan. Vaatteet, asumukset, alukset ja aseet on kaikki suunniteltu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, josta useampikin pelisuunnittelija on varmasti syvästi kateellinen.

Oblivionin maailma on laakea ja hiljainen, ja siitä henkii eilispäivän tieteiselokuvien fiilis. Myös käsikirjoitus tavoittelee tätä samaa tunnelmaa, vieläpä aivan onnistuneesti. Koska juoni rakentuu ns. suurten paljastusten varaan, voi siitä puhua vain yleistäen, mutta voidaan sanoa, että kässäri on vallan onnistunut ja se pelaa suurimmaksi osaksi yhteen elokuvan visuaalisen tyylin kanssa.

Hahmot jäävät sen sijaan ohuiksi. Nämä ovat jonkintasoisia jokamiehiä tai jokanaisia, joissa ei juurikaan ole pintansa alla sen suurempaa syvyyttä. Tätä voisi pitää heikkoutena, ja yleensä näin tekisin itsekin, mutta tämä ohuus sopii itseasiassa elokuvan retrohenkisyyteen. Värikkäiden persoonien sijasta hahmot ikäänkuin pelkistyvät yleisemmällä tasolla ihmiskunnan edustajiksi, jolloin huomio kohdistuu enemmän näitä ympäröiviin tapahtumiin ja olosuhteisiin.

Oblivionin juoni ei ole kuitenkaan täydessä sopusoinnussa tämän kanssa, koska siinä keskitytään paljonkin hahmojen tunne-elämään ja näiden välisiin jännitteisiin. Siksipä lopputulos ei olekaan aivan niin tyylipuhdas kuin elokuvasta voisi alkujaan odottaa. Siihen kuuluu myös runsaasti toiminnallisia elementtejä, jotka ovat toki ilo silmälle, mutta ne vetävät tunnelmaa poispäin alkupään pohdiskelevuudesta ja kohti tavanomaisempaa Hollywood-rypistystä.

Niinpä Oblivion on eräänlainen kompromissi, mutta mielestäni vallan hyvä sellainen. Sen visuaaliseen antiin on mahdotonta kyllästyä, ja se herättää maailmansa autiudella osin samanlaisia tunnelmia katsojassaan kuin scifimenestys Moon. Näyttelijöillä ei ole siinä erityistä mahdollisuutta loistaa, mutta se pitää osaltaan Cruisen kurissa, eikä hän intoudu niihin ylilyönteihin tai maneereihin joista hänet laajalti tunnetaan.