Mama

Kauhuleffoihin on pesiytynyt omalaatuinen trendi, jossa elokuvan varsinainen ohjaaja sysätään tyystin syrjään, ja rainaa markkinoidaan puhtaasti tätä sponssaavan oppi-isän nimellä. Tämä ei ole kuitenkaan mikään laatutakuu, koska kyseinen mentori ei aina ole ollut edes tuotannossa mukana.

Mamassa ohjaaja Andy Muschietti on sentään saanut oppi-isänsä Guillermo del Toron elokuvansa tuottajaksi, mutta onkohan tämän osallistumisesta ollut sittenkin enemmän haittaa kuin hyötyä?

Mama sopii Guillermolle kuin nenä naamaan. Se on hieman satukirjamaisiakin elementtejä sisältävä tarina lapsista sekä näitä seuraavasta surullisesta mutta vaarallisesta aaveesta. Siitä on tällä tasolla helppo löytää yhtäläisyyksiä Guillermon omaan varhaisohjaukseen The Devil's Backboneen.

Del Toron tapaan myös Muschietti vaikuttaa olevan melkoinen velho kameran takana. Tämän ymmärrys kuvan sommittelulle on omaa luokkaansa, ja hän on joko suuri klassikkojen ystävä tai puhdas luonnonlahjakkuus. Joka tapauksessa visuaaliset asetelmat ovat vaikuttavia, ja ne ovatkin Maman parasta antia.

Muschietti on kuitenkin ensimmäistä kertaa liikenteessä pitkän elokuvan kanssa, ja se näkyy. Mama pohjautuu ohjaajan kolmiminuuttiseen lyhäriin, ja tunnetusti tällaisten venyttäminen täyteen mittaan vesittää soppaa. Käsikirjoitus rönsyilee ja poukkoilee, ja se keskittyy samanaikaisesti liian moneen hahmoon. Lopputulosta olisi palvellut paljon paremmin keskittyminen nimenomaan päähenkilöihin ja näiden välisiin suhteisiin, joihin elokuva kuitenkin temaattisesti nojaa.

Ensikertalaista vaivaa myös halu näyttää yleisölleen liikaa. Äitihaamua ängetään ruudulle aina kun se on suinkin mahdollista, ja tämä menettää voimaansa joka kohtauksessa sen vuoksi. Lopulta käsiin jää vain "monsteri" joka loikkaa nurkan takaa aina kun ohjaaja pelkää yleisön muuten pitkästyvän. Hyppysäikäytykset ovat muutenkin Maman helmasynti, ja vaikka ne ymmärrettävästi genreen kuuluvatkin, on niitä sovellettu tässä turhan raskaskätisesti.

Jos Muschietti olisi lainannut Hideo Nakatan Dark Waterista (2002) muutakin kuin teemat äideistä, tyttäristä ja hiuksista, olisi lopputulos ollut heti kertaluokkaa parempi. Mama ei ole splatter-leffa, joten se olisi hyötynyt hienovaraisemmasta lähestymistavasta, jossa kauhua luodaan sillä mitä katsoja ei näe. Tätä keinoa käytetäänkin pariin kertaan todella tehokkaasti, mutta valitettavasti se jää lopussa paitsioon.

Näyttelijäpuolella nähdään kaksi erinomaisen pelottavaa pikkutyttöä, jotka hoitavat roolinsa vallan mainiosti. Varsinaista pääroolia vetää Jessica Chastain, jonka suoritus tai hahmo eivät ole vailla ongelmiaan. Elokuva tosin heittää perinteiset sukupuoliroolit mielenkiintoisella tavalla päälaelleen, sillä ns. ilmeinen (eli miespuolinen) johtohahmo (Coster-Waldau) pelataan ulos pääjuonesta tavalla, jota useat kauhuelokuvat soveltavat naishahmoihinsa.

Mamassa olisi siis ollut paljon potentiaalia, mutta kokematon ohjaaja/käsikirjoittaja ei ole onnistunut pitämään kaikkia lankoja käsissään, ja tämän lähestymistapa kauhuun on liian kömpelö. Guillermo ei ole vetänyt ohjaksista silloin, kun tähän olisi ollut syytä, ja on luultavimmin vastuussa lähinnä elokuvan siirappisista sävyistä. Leffassa on kuitenkin joitakin tyystin nerokkaita hetkiä, joiden takia sen katsomista voi suositella genren ystäville.