Man of Steel

Richard Donnerin elokuvaa Superman (1978) pidetään eräänlaisena sarjakuvafilmatisointien kantaisänä. Leffa toi onnistuneesti kahden juutalaispojan vuonna 1938 lanseeraaman supersankarin silloiseen nykyaikaan: kylmään sotaan keskelle öljykriisiä ja ydinsodan uhkaa. Bryan Singerin Superman Returns (2006) yritti ratsastaa alkuperäisen elokuvan hengellä, mutta retroilun ja modernin otteen välillä tasapainoileva raina osoittautui mahalaskuksi. Zack Snyderin Man of Steel uskaltaa viimeinkin tehdä rohkeasti "yön ritarit" ja päivittää Christopher Nolanin tarinoimana viimeisen kryptonilaisen nykyaikaan. "You'll believe (again) a man can fly."

Man of Steel on tarinallinen uusintafilmatisointi kahdesta ensimmäisestä Superman-elokuvasta, jotka aikoinaan käsikirjoitti Kummisetä-romaanista tunnettu Mario Puzo. Planeetta nimeltä Krypton on tuhoutumassa luonnonvarojen holtittoman käytön vuoksi. Armeijan komentaja kenraali Zod (Michael Shannon) epäonnistuu vallankaappausyrityksessään. Zod liittolaisineen tuomitaan ajelehtimaan avaruudessa ikuisesti. Samaan aikaan insinööri Jor-El (Russell Crowe) saa vaimonsa Laran (Ayelet Zurer) kanssa lapsen, jonka he lähettävät pienellä aluksella pakoon maailmanloppua. Kapseli putoaa keskelle maissipeltoa Yhdysvaltain Kansasissa, josta iäkäs Kentin pariskunta poimii lapsen talteen. Clarkiksi ristitty poika huomaa ajan kuluessa olevansa hieman erilainen, mutta oppii salaamaan poikkeukselliset kykynsä. Kenraali Zod liittolaisineen on tänä aikana päässyt vapaaksi ja pyrkii nyt tekemään Maasta uuden Kryptonin. Koko ikänsä Maassa asunut Clark ei epäröi hetkeäkään vaan asettuu lojaaliksi ihmisten rinnalle. Vain kryptonilainen voi kukistaa kryptonilaiset superroistot.

Teräsmies on aina ollut erittäin amerikkalainen hahmo puolustaen sellaisia arvoja kuin "truth, justice and the American way". Tähtilipun hehkutus on Man of Steelissä ilahduttavan peiteltyä näkyen lähinnä Kryptonin ja jenkkien elämänarvojen täydellisenä vastakohtana. Kryptonin yhteiskunta esitetään tarkasti säädeltynä kommunismina, jossa lisääntyminen on tiukasti säädeltyä ja syntyperä määrittää lapsen elämän kulun. Amerikkalaisten arvojen edelläkävijänä isä Jor-El haluaa antaa pojalleen mahdollisuuden valita oma tiensä ja tulla sellaiseksi kuin tämä itse haluaa. Tälle pohjalle sitten kasvatti-isä Jonathan Kent (Kevin Costner) rakentaa painottaen ennen kaikkea tietoisen valinnan ja moraalin merkitystä. Toisin kuin monet muut supersankarit, Clark ei "muuntaudu" yhtään miksikään. Eräässä elämänvaiheessa hän vain tulee niin sanotusti ulos kaapista. Ei ole mitään salaista identiteettiä, ja tätä alleviivataan nimittämällä Clarkia Teräsmieheksi tasan yhden kerran koko elokuvan aikana.

Alkuperäisissä elokuvissa Kryptonin superkonnat olivat yksiulotteisia pahiksia, joita ei ajanut eteenpäin mikään muu kuin puhdas vallanhimo. Nykyään suositaan kuitenkin enemmän harmaan sävyjä, joten kenraali Zod ei oikeastaan ole paha. Hän on mies, joka on syntymästään asti koulutettu sotilaaksi ja jonka tärkeimpänä tehtävänä on ajaa Kryptonin kansan etuja. Zod siis näkee itsensä patrioottina, jolla on velvollisuus varmistaa oman kansansa selviytyminen. Tätä pyrkimystä vastaan Maassa kasvanut Clark asettuu, joten hän on Zodin silmissä pahimmanlaatuinen maanpetturi. Lapsena olin aina kovasti Clarkin puolella (tietenkin), mutta nyt kyynistyneenä aikuisena ymmärrän myös Zodin ajatusmaailman. Enää en ole niin varma, kumman puolen valitsisin vastaavassa tilanteessa. Asetelma on klassinen filosofiasta tuttu dilemma biologian ja kasvatuksen välillä eli "nature vs. nurture".

Isähahmoja ja Zodia lukuun ottamatta kaikki muut sivuhenkilöt jäävät täysin lapsipuolen asemaan. Mielenkiintoiseksi ei nouse edes sarjakuvissa niin merkittävä reportteri Lois Lane (Amy Adams): hän vain roikkuu mukana toiminnan keskellä. Toisaalta kaikkea ei voi saada: tekijät ovat (viisaasti) päättäneet keskittyä ennen kaikkea Clarkiin ja Zodiin, jolloin muiden hahmojen on ollut pakko antaa tietä tarinassa.

Realismin ja fysiikan saa unohtaa heti alkutekstien jälkeen. Kryptonilaiset taistelevat kuin Matrixissa ikään, joten lähes jokainen isku murskaa kokonaisen talon tai ainakin aiheuttaa suuren räjähdyksen. Zod liittolaisineen ovat ammattisotilaita, mikä näkyy toiminnassa selvän tavoitteellisena taistelutyylinä. Clark puolestaan on maatilalla kasvanut landepaukku, joten mäiske muistuttaa lähinnä alakoulun nyrkkitappelua. On hienoa huomata, että tekijät ovat kiinnittäneet tällaiseen eroon huomiota. Panostus yksityiskohtiin näkyy myös toisaalla. Clarkin kasvoilla vilahtaa annos pelkoa, kun hän valmistautuu kohtaamaan superroistot ensimmäisen kerran. Koko elämänsä kaikkivoipaisuutta kokenut kundi onkin äkkiä vertaistensa edessä.

Tarinallisesti kummallista on ihmisten suhtautuminen siihen tuhoon, jonka nahistelevat kryptonilaiset jättävät jälkeensä. Lopussa tietysti kaikki ylistävät Clarkin pelastaneen maailman, mutta miksi kukaan ei huomaa ilmeistä asiaa: koko selkkausta ei olisi edes tullut, jos Jor-El ei olisi lähettänyt poikaansa Maahan. Miksi kukaan ei huuda: "Katso millaisen tuhon aiheutit. Mene muualle"?

Monet supersankarit osaavat lentää, mutta nimenomaan Teräsmiehelle se on ominaispiirre. Tämän vuoksi lentämiseen on panostettu ja jälki on parempaa kuin koskaan aiemmin valkokankaalla. Avain onnistumiseen on ollut laittaa kohde vuorovaikuttamaan ympäristönsä kanssa: kamera heiluu tuulessa, vesi pärskyy meren päällä, pöly lentää pyörteinä autiomaassa ja äänivallikin rikkoutuu. Ensimmäinen lentoonlähtö on Teräsmies-rainoissa aina uskonnollinen kokemus, ja onneksi ohjaaja on ymmärtänyt hetken "pyhyyden". Neitsytlennossa Henry Cavillin ilmeestä paistaa ilo ja usko omiin ylimaallisiin kykyihin, johon laittaa kuorrutteen Hans Zimmerin pauhaava musiikki. Leffassa on lukuisia muitakin kumarruksia hahmon historian suuntaan. Kunniaa saa varsinkin Donnerin elokuvien Teräsmies Christopher Reeve, jonka kasvot vilahtavat ruudulla muutaman hetken verran. Vaaditaan kuitenkin tosinörttiyttä moisen huomaamiseen.

Julkaisuna Man of Steel on kohtalainen. Itse elokuva on hyvää laatua, mutta yllättäen suomenkielinen käännös on paikoitellen ala-arvoinen. Mikään katastrofi se ei ole, mutta käännöksenhän huomaa vasta sitten, kun se on huono. Lisämateriaaleina on kaksi puolen tunnin katsausta Teräsmiehen hahmoon ja elokuvan tekemiseen. Kilpakehumista on häiritsevässä määrin, mutta onneksi sitä asiaakin riittää. Mielenkiintoista on Henry Cavillin huomio siitä, että roolisuorituksen tekeminen oli hänelle selkeä uravalinta. Teräsmiehen pesti kun on tavannut leimata näyttelijänsä loppuiäksi. Täysin asiaankuulumaton bonus on kuusiminuuttinen mainos tulevasta Hobitti-elokuvasta, ja pikkupätkän tarkoitus on edistää Uuden-Seelannin matkailua.

Elokuvana Man of Steel on selkeä seiskan sarjakuvafilmatisointi. Aihepiirin fanit voivat kuitenkin lisätä huoletta kolme lisäpistettä arvosanaan. Kumman numeron antaisin yksityishenkilönä? Muistan juosseeni kersana takapihalla hakaneuloin kiinnitetty punainen pyyhe olkapäilläni, joten miettikääpä sitä.