Riddick

Kolmas Riddick-elokuva tavoittelee ensimmäisen Pitch Black (2000) -rainan henkeä. Tarinakoukeroa haetaan myös jatko-osasta Chronicles of Riddick (2004). Lopulta katsojan eteen kuitenkin levittäytyy erittäin turvallinen ja viihdyttävä kolmas osa. Harmillisesti leffa tuntuu eräänlaiselta välinäytökseltä eikä suinkaan täysiveriseltä jatko-osalta.

Ties kuinka monennen kerran kova kundi Richard B. Riddick (Vin Diesel) löytää itsensä autiomaan kaltaiselta planeetalta ilman ruokaa ja vettä. Paikallisen floran ja faunan kanssa taisteltun jälkeen lähelle laskeutuu peräti kaksi palkkasoturijoukkoa.

Riddickin päästä on luvattu palkkio, mutta odotetusti möreä-ääninen kaljupää ei taistelutta alistu. Pimeyttä ja maastoa hyödyntäen yksinäinen soturi harventaa palkkasotilaiden joukkoa. Jossain vaiheessa päästään jopa neuvotteluyhteyteen.

Tarina etenee ennalta arvattavasti, mutta viihdyttävästi painottaen Riddickin ylivertaista statusta saalistajana. Ylimieliset sotilaat joko nöyrtyvät ajan kuluessa tai muuttuvat entistäkin tyhmemmiksi. Joukkoon on mahdutettu se pakollinen yksi nainen Dahl (Katee Sackhoff), josta on vieläpä tehty hyvin miesmäinen. Pisteenä iin päällä tätä stereotyyppistä kuvaa vahvistetaan mainitsemalla Dahlin olevan lesbo.

Elokuva olisi hyötynyt suuremmasta panostuksesta henkilöhahmoihin. Nyt palkkasoturit jäävät liian etäisiksi ja yksiulotteisiksi eikä heidän kohtalonsa näin ollen jaksa kiinnostaa. Toinen virhe on olla luotaamatta Riddickin hahmoon mitään uutta: mies on täsmälleen samanlainen rainan alusta loppuun.

Visuaalisesti elokuva on ensiluokkainen. Digitaalisia tehosteita on runsaasti, mutta silti leffa ei tunnu muoviselta efektipelleilyltä. Autiomaalle keskeinen likaisuuden tunne tavoitetaan, mikä tuo katsomiskokemukseen häivähdyksen Mad Maxia. Äänipuolella mieleenpainuvinta on Riddickin muriseva ääni, ja sitä puhetta on yllättävän paljon. Yleensä tällaisissa elokuvissa juuri vähäpuheisuus on ollut kovan kundin merkki. Riddick sen sijaan lätisee verrattain paljon, mutta ei fyysisesti liikkuessaan tee ainuttakaan ylimääräistä liikettä.

Lisämateriaalit ovat kurkistuksia kulissien taakse sitä näyttelijöiden perinteistä rinkikehumista myöten. Kolmannessa Riddick-rainassa ei ole mitään varsinaista vikaa, mutta se ei myöskään kokeile mitään uutta. Se on läpeensä turvallinen jatko-osa, josta sarjaa on lopputekstien rullatessa taas hyvä jatkaa tarvittaessa.

KAKKOSMIELIPIDE:
Ossi Mykkänen

Pahamaineinen antisankari Riddick löytää itsensä muilutettuna vieraalle ja hengenvaaralliselle planeetalle. Pohtiessaan syitä heikkouteensa tulla näin huijatuksi, Riddick päättää mennä jättiläismäisen WC-pytyn sisään ja löytää taas eläimellisen puolensa. Tässä yhteydessä se tarkoittaa koiranpennun hankkimista, tunteiden näyttämistä ja jopa uusien ystävien hankkimista häntä metsästämään tulleista palkkionmetsästäjistä.

Kolmas elokuva jatkaa tarinaa edellisestä osasta, joka jo itsessään teki paljon hallaa tarinan aloittaneelle Pitch Blackille astraalitason höpöttelyllään. Onneksi kerrontaa on nyt yksinkertaistettu selkeämmäksi ja se rullaa kohtuullisen sujuvasti toimintakohtauksesta toiseen. Valitettavasti tälle ei voi kuitenkaan antaa liikaa arvoa, sillä useat kohtaukset ovat lähes kuva kuvalta kopioitu ensimmäisestä elokuvasta. Tämä kyseenalaistaakin koko elokuvan olemassaolon tarpeellisuuden, josta tekijät itsekin varoittavat, kun elokuvan nimikkosankari heti alussa toteaa: "Tämä ei ole mitään uutta".

Elokuvan tuotantovaikeudet ovat nähtävissä muun muassa efekteissä, jotka ovat parhaimmillaan vain keskinkertaisia, eivätkä voita edes pienemmällä budjetilla tehtyä, yli kymmenen vuotta vanhaa alkuperäistä elokuvaa. Pahimmillaan osa avaruuskohtauksista muistuttaa 2000-luvun puolivälin konsolipelejä, mattemaalaukset erottuvat selkeästi studion lattiasta ja bluescreen -otokset aiheuttavat huvittuneisuuden kautta löydettyä myötähäpeää. Myös käsikirjoituksesta löytyvät epäloogisuudet, hahmojen rasittavan kliseinen käyttäytyminen, alkuperäisen elokuvan apinoiminen sekä kieli poskessa toteutettu kokonaisuus pakottavat ihmettelemään, voiko kyseessä oikeasti olla sama ohjaaja-näyttelijä parivaljakko, joka sai aikaan yhden nykyajan scifiklassikoista.

Siinä missä Pitch Black sai nörttien huomion huolitellulla sci-fitunnelmalla, pyrkii Riddick tekemään saman näyttämällä rohkeasti paljasta pintaa. Tämä halpamainen ja aliarvioiva yritys ei mene kuitenkaan täysin huomioimatta, sillä näyttelijä Katee Sackhoffin (BSG:n Starbuck!) tissin vilautus on jokaisen itseään kunnioittavan nörtin toteen käynyt märkä uni. Luonnollisesti jo pelkästään tämän takia elokuva on nähtävä ja löytyy toki elokuvasta muutama reipas toimintakohtauskin sekä yllättävä sanallinen heitto Vin Dieselin murinan seasta. Valitettavasti loppujen lopuksi Riddick elokuvana on kuitenkin vain se viimeinen naula arkkuun, jonka edellinen osa rakensi potentiaalia pursuavan antisankarin ja scifilupauksen ympärille. Niinkin paljon kun haluaisin elokuvasta pitää, en vain yksinkertaisesti voi.