Shogun

Vuodelta 1980 peräisin oleva TV-sarja tiivistyy seuraavasti: brittiläisen miehen poliittiset seikkailut 1600-luvun Japanissa. Yhteensä 9-tuntinen draama perustuu James Clavellin samannimiseen historialliseen romaaniin. Hidastempoinen kerronta toimii pääsääntöisesti hyvin, mutta loppuratkaisun leväperäisyys jättää ikävän jälkimaun. Sarjasta nauttiminen edellyttää kiinnostusta käsiteltävään aikakauteen.

Hollannin lipun alla purjehtiva laiva päätyy myrskyssä Japanin rannikolle vuonna 1600. Kulttuurishokki kahden hyvin erilaisen kansan kohtaamisessa on melkoinen, mutta hitaasti luotsi John Blackthorne (Richard Chamberlain) pääsee jyvälle itämaan yhteiskunnasta. Tietotaitonsa vuoksi mies joutuu tahtomattaan osaksi paikallista politiikkaa. Kaksi sotalordia tavoittelee shogunin eli ylimmän sotilashenkilön arvoa ja Blackthorne päätyy daimyo Toranagan siipien suojaan (Toshirô Mifune).

Vaikeasti äännettävän nimensä vuoksi Blackthorne saa uuden nimen Anjin, ja tästä alkaa hänen henkilökohtainen matkansa osaksi japanilaista yhteiskuntaa. Kaikilla keskeisillä henkilöillä on vastineensa historiassa. Romaani perustuu löyhästi merimies William Adamsiin, joka oli ensimmäinen Japanin rannat saavuttanut englantilainen.

Koko tarina kerrotaan tiiviisti Blackthornen näkökulmasta. Valinta on erittäin onnistunut, koska tällöin katsoja oppii sarjan edetessä Japanin kulttuuria ja kieltä siinä missä Anjin-saniksi nimetty luotsikin. Draaman toteutus tuo mieleen 1960-luvun antiikkispektaakkelit tyyliin Ben-Hur ja Spartacus: koskaan ei ole kiire mihinkään, lavasteet ovat kautta linjan upeita ja vanhahtava musiikki ärsyttää.

Kerronnan rauhallisuus on hyvä ratkaisu, koska taustalla keikkuva poliittinen peli on lopultakin vain kehyskertomus. Pääasiana on Blackthornen kasvava ymmärrys ja kunnioitus Japanin ihmisiä kohtaan. Sarjalla tuntuu olleen myös opetuksellinen merkitys, sillä katsoja oppii tarinan edetessä jonkin verran nousevan auringon maan kieltä yhdessä päähenkilön kanssa.

Hidas tempo valitettavasti johtaa siihen, että niistä vähäisistäkin toimintakohtauksista puuttuu potku. Asiaa ei myöskään auta muutamien näyttelijöiden suurieleinen ruumiinkieli, joka sopii kyllä loistavasti teatterin lavalle, mutta ei lähikuvia vilisevään TV-sarjaan. Toimintaosuuksien munattomuutta pystyy katsomaan läpi sormien melkein sarjan loppuun asti. Koko tarina kehittyy hitaasti kohti vääjäämätöntä lopputaistelua, joka sitten ohitetaan muutamalla lauseella Orson Wellesin toimiessa kertojana. Katsoja kokee väistämättä olonsa petetyksi.

Draama kuvattiin kokonaan Japanissa ja se myös näkyy maisemien hyödyntämisessä. Oikeat lavasteet ovat paikallisten rakentamia, joten kaikki näyttää juuri siltä kuin pitääkin. Näyttelijöiden asut ovat taideteoksia sinänsä, mutta tästä säännöstä poikkeuksen tekevät shinobien eli ninjojen asut. Kaikki kaunis kirjailu ja arvokkuus loistavat poissaolollaan, koska kaiken toiminnan tarkoituksena on salata shinobin henkilöllisyys ja tarkoitusperät. Pienen taustatyön jälkeen teen oletuksen, että TV-sarjassa mainittu amida tong -shinobin vastine todellisuudessa ovat Kokan alueen ninjat.

Musiikin valinnassa on tapahtunut moka. Sävellys on ajastaan ainakin 20 vuotta jäljessä ja luritukset läpitunkevan länsimaalaisia. Musiikki toimii elokuvissa yleensä hienovaraisena pisteenä iin päällä, joka alleviivaa kuvan ja äänen luomaa tunnelmaa. Shogunin sävellys tekee päinvastoin: se pirstoo palasiksi hienojen puitteiden ja japanilaisen dialogin luoman fiiliksen muistuttaen katsojaa wanhan hyvän ajan Holllywood-leffoista.

Näyttelijäsuoritukset ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta erittäin onnistuneita. Sotalordit käyttäytyvät asiankuuluvan majesteettisesti ja etäisesti. Parhaan työn tekee pääroolissa loistava Richard Chamberlain, jonka hahmon kehitys ilmentyy hienovaraisesti tarinan edetessä. Alussa niin kovin röyhkeä ja arvonsa tuntema britti mukautuu lopulta sivistyneeksi mieheksi, joka osaa käyttäytyä japanilaisessa seurassa arvokkaasti ja pidättyvästi, mutta omiensa seurassa vapautuneesti rasvaista läppää heittäen.

Teknisesti toteutus on vanhentunut. TV-ruudulle sovitettu 4:3-suhteinen laatikkokuva vielä menettelee, mutta laajojen otosten vähäisyys on merkillepantavaa. Tämä johtuu tekijöiden ajatusmaailmasta, jonka mukaan katsoja seuraa tarinaa pienikokoisesta kuvaputkitelevisiosta. Kuvan laatu on ajoittain epätasainen, aivan kuin se olisi heijastettu jonkinlaisen kankaan eteen. Toiset otokset ovat selvästi epätarkempia kuin toiset, mikä johtuu tekoajankohdan teknisistä rajoituksista.

Lisämateriaalit ovat odotetunlainen katsaus elokuvan tekemiseen. Poikkeuksellista ja samalla mielenkiintoisinta on länsimaisen ja itämaisen työkulttuurin yhteentörmäys. Shogunin yhtenä teemana on kulttuurishokki, joten ehkä oman kokemuksensa ansiosta tekijät onnistuivat juuri tämän puolen kertomaan niin hyvin kuvallisessa muodossa. Japanintutkimuksen professorin lyhyet selonteot muun muassa samuraista ja geishoista pyrkivät valottamaan sarjan tapahtumien taustoja. Nämä pätkät jäävät kuitenkin valitettavan mitättömiksi pintaraapaisuiksi. Ehkä tarkoituksena on ollut innostaa katsojaa tutkimaan asioita lisää itse.

Shogun on TV-sarja tapahtumista, joiden seurauksena Japaniin muodostettiin Tokugawan shogunaattihallinto. Tätä kesti aina vuodesta 1600 vuoteen 1868, jolloin keisari Meiji toteutti Japanin modernisoinnin. Mistään tällaisesta ei kuitenkaan tarvitse tietää mitään, sillä kerronnan painopiste on brittiläisen merimiehen sopeutumisessa itämaiseen yhteiskuntaan. Suositellaan nautittavaksi aihepiiristä kiinnostuneessa seurassa.