The Wolverine

Hugh Jackman on tuomittu kantamaan Wolverinen roolia luultavasti hautaansa asti. Vaikka ensimmäinen soolofilmi ei ollut kummoinen, tehtiin sille jatkoa, koska kyllä Jackman aina kansan teatteriin saa.

Tällä kertaa Marvelin kynsikäs suosikkimutantti lähtee matkalle Japaniin, vieläpä kahdessa eri ajassa. Hahmon fanit tietävät luonnollisesti, että näiden tapahtumien pohjalta löytyy vuonna 1982 julkaistu Claremontin ja Millerin Wolverine-minisarja, joka on edelleen yksi parhaista koskaan kerrotuista Wolverine-tarinoista. Käsikirjoittajat ovat kuitenkin ottaneet huomattavia vapauksia sen kanssa. Klassisen tarinan ystävät joutuvat siis pettymään, koska vaikka ruudulle saadaankin Mariko Yashida, on kyseessä aivan oma teoksensa.

X-Men Origins: Wolverine oli melkoisen kömpelö raina, joten The Wolverinella ei ole vaikeaa parantaa tästä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että nytkään päästäisiin mihinkään sfääreihin. Hahmon sielunelämään ehkä keskitytään aiempaa enemmän, ja jotkut toimintakohtaukset ovat todella vakuuttavia, mutta mukana on myös vallan käsittämättömiä valintoja. Yksinkertaisesta tarinasta on kaiken lisäksi tehty tarpeettoman rönsyilevä, ja asioita selitetään ikään kuin vaikeimman kautta.

On kuin ohjaaja Mangold olisi aina välillä muistanut millaista elokuvaa hän on ohjaamassa, ja sitten välittömästi taas unohtanut missä mennään. Erikoisefekteistä voi sanoa samaa, koska niissäkin tapahtuu melkoisia notkahduksia. Mukana on muun muassa maailman epäuskottavin karhu. Vastapainona on toisaalta sitten kerrassaan ikonisia otoksia, jotka ovat tosin aivan liian nopeasti ohitse.

The Wolverinea voi suositella lähinnä niille, jotka haluavat nähdä Jackmanin ilman pöksyjä tai ovat valmiita antamaan anteeksi alkuteoksen pahoinpitelyn. Ilman Marvel-tuntemusta käteen jää osin keskitason ylittävä hahmokeskeinen toimintaleffa.