Spartacus: War of the Damned

Spartacus-sarjalle ei voinut ennustaa mitään erityistä pitkäikäisyyttä sen ensimmäisen kauden perusteella. Raskaat erikoisefektit apinoivat 300-elokuvaa ja ruudulle suorastaan turboahdettiin väkivaltaa sekä seksiä. Tästä huolimatta sarjaa tuotettiin neljä kautta, ainakin jos sen lyhyt etkokausi lasketaan mukaan.

War of the Damned on pääasiallisen Spartacus-sarjan kolmas ja viimeinen kausi. Entiset orjat ovat muodostaneet oman armeijakuntansa ja lähenevät Roomaa. Imperiumi ei tietenkään katsele tällaista hyvällä, ja lähettää aina suurempia joukkoja rähjäsakkia vastaan. Rooman joukot ovat kuitenkin vain yksi Spartacuksen ongelmista, koska armeija vaatii muonitusta ja sen ylemmissä riveissä alkaa esiintyä rakoilua.

Sisäpoliittinen kähinöinti on kuitenkin vain tekosyy isojen miesten bro-manssien kuvaamiselle, ja kauden todelliset pahikset löytyvät sutipäiden leiristä. Spartacus saa peräänsä Marcus Licinius Crassuksen, joka on Rooman rikkain mies. Kyseessä ei ole mikään lihava hedonisti toogassa, vaan intohimoinen taistelija, jolla on myös myös terävää strategista silmää. Kakkosmiehiksi pääsevät Crassuksen poika Tiberius sekä nuori Julius Caesar, joka varmasti tarjoaa aivan uudenlaisen näkemyksen tämän keisarin hahmoon. Näyttelijänsuorituksia voi sanoa diplomaattisesti "riittäviksi".

War of the Damned vie Spartacus-sarjan päätökseensä myös esteettisesti. Konkreettiset lavasteet ovat vetäytyneet miltei kuriositeeteiksi, ja kaikki laajemmat maisemat on toteutettu häpeilemättä tietokoneella. Näkymät ovat keinotekoisia ja studiovalaistus paistaa näyttelijöistä selvästi, mutta silmä tottuu tähän yllättävän nopeasti, kenties kiitos aiempien kausien.

Kuten arvata saattaa, verta lentää ja seksiä piisaa vanhaan tapaan, eikä sarjaa voi edelleenkään syyttää hienovaraiseksi. Se herkuttelee hidastuksilla, joissa miekat halkovat kalloja ja leikkaavat kurkkuja, ja muistuttaa siinä antiikkista versiota Sniper Elitestä. Välillä tuntuukin siltä, kuin katsoisi televisiosta jonkun pelaamaa rankanpuoleista videopeliä. Tämä on epäilemättä graafisinta väkivaltaa, mitä telkusta saattaa nykyään nähdä, eikä se varmasti sovi kaikkien katsojien sietokyvylle.

Yllättävää kyllä, myös Spartacuksen seksuaalinen sisältö saattaa haastaa osan katsojista, sillä sen homoseksuaalisten hahmojen sänkyhommia seurataan aivan samalla antaumuksella kuin heteroidenkin. Perinteinen väkivallalle höhöttelevä demografia joutuu näin väkivaltaviihteensä ohella opettelemaan hieman suvaitsevaisuutta.

War of the Damned ei ole mitään käsikirjoituksen juhlaa. Juonet ovat yksinkertaisia, ja kyllähän kaikki historiansa lukeneet tietävät mihin tässä ollaan menossa. Spartacus nojaa edelleen pintaan ja pieksentään, eikä tässä kaudessa ole häivääkään siitä nokkeluudesta mitä etkokausi Spartacus: Gods of the Arena toi mukanaan. Puvustukselle täytyy sille antaa pisteitä, koska entisten gladiaattorien asustuksesta on saatu ajoittain hyvin persoonallista.

Spartacus: War of the Damned on oman sarjansa looginen loppupiste, eikä se tarjoa mitään uusia syitä katsoa itseään. Jos pidät rankasta CGI-väkivallasta ja seksistä keinotekoisissa maisemissa, on tässä taas yksi kausi lisää samaa. Pidän harmillisena, ettei Gods of the Arena jättänyt sen syvempiä jälkiä ydinsarjaan, koska sen juonellinen panostus toi mättämiselle kipeästi kaivattua tasapainoa, joka jää tästä nyt puuttumaan.