Frances Ha

Mitä on taide? Entä mitä ovat taide-elokuvat? Ovatko taide-elokuvat hyviä vai huonoja? Ilmeisesti ne ovat sellaisia teoksia, jotka pyrkivät jollain epätavallisella ja omintakeisella tavalla viestimään katsojilleen jotakin. Elokuvan kutsuminen taide-elokuvaksi tarkoittaakin monen suusta sitä, että leffa meni yli hilseen niin että viuhahti vain. Taide-elokuvien anti ei siis ole pinnallista; se ei ole sellaista, mihin olemme tottuneet kertakäyttökulttuurissamme. Ja sekös meitä usein ärsyttää. Miksi, oi miksi emme voisi vain rentoutua elokuvaa katsellessamme? Pitääkö perhana silloinkin tehdä töitä, vaikka olisi jo päivän kahdeksantuntinen täynnä? Mutta - entäpä jos kyseinen työ onkin ihan kivaa ja palkitsevaa?

Jää jokaisen pohdittavaksi, onko kokemuksen arvo siinä, mitä se merkitsee tässä hetkessä, vai siinä, mitä se ehkä merkitsee tulevaisuudessa. Osa viihteestä miellyttää nyt heti, kun taas osa avautuu parhaiten vasta sitten, kun kirjan kansi on jo sulkeutunut. Taide-elokuva Frances Ha sijoittuu näistä enemmän jälkimmäiseen joukkoon.

Jotta katsoja tajuaisi etsiä elokuvan parasta antia tarpeeksi syvältä, on ohjaaja Noah Baumbach filmannut Frances Ha'n mustavalkoisena. Tämä värittömyys herätti ennakkoluuloni, vaikka esimerkiksi Oscar-palkittu mykkäelokuva The Artist olikin minusta aivan loistava. Ei värien puute kuitenkaan lopulta Frances Ha'ssakaan osannut häiritä, vaan päinvastoin - se toi elokuvaan eräänlaista huikentelematonta autenttisuutta. Ja samalla tavalla toimivat myös nopeat, päähahmon elämää valoittavat leikkaukset pitkin elokuvaa.

Käsikirjoituskaverikseen Baumbach otti elokuvan tekovaiheessa luonnollisen kauniin Greta Gerwigin, jonka hän lopulta tahtoi myös tähdittämään filmiä. Gerwig näytteleekin osansa niin uskottavasti, että katselija päätyy pohtimaan, onko kyseessä niin sanottu luonnerooli. Taide-elokuville tyypillisestä nimettömästä tähtikaartista toinen esiin nouseva hahmo on Mickey Sumnerin esittämä Sophie, joka myös istuu hyvin rooliinsa. Erityisen dramaattisia näyttelijäsuorituksia tai paatosta ei elokuvassa tosin nähdä, vaan rooliin sopiminen tarkoittaa lähinnä hillittyä luonnollisuutta ja indie-mäistä korutonta aitoutta.

Frances Ha luokitellaan komedialliseksi draamaksi, mikä sinänsä osuu ja uppoaa paljon paremmin kuin esimerkiksi "draamallinen komedia" tekisi. Juoni seuraa kuvitteellisen 27-vuotiaan tanssiharrastajan Frances Halladayn taivalta aikuistumisen kynnyksellä. Francesin elämä käy hankalaksi, kun lapsuudesta tuttu bestis päättää muuttaa miehensä kanssa yhteen ja jättää täten nuoren naisen oman onnensa nojaan.

Sanotaan, että jokainen vastaa täällä yksin onnestaan, ja niinpä tyhjän päälle jäävä Frances tarraa epätoivoisesti kiinni elämäänsä, joka koettelee häntä usealla eri tasolla ja osa-alueella. Elokuvan huumori muodostuukin pääasiassa naiivistisen tanssijatyttösen myötähäpeää tuottavista edesottamuksista ja kiusallisista kohtaamisista. Frances on tyyppiesimerkki henkilöstä, joka puhuu jatkuvasti pöhköjä, mutta ei ole tarpeeksi kypsä ymmärtääkseen sitä.

Kun elokuva päättyi ja lopputekstit lähtivät rullaamaan, olin avovaimoni kanssa äimän käkenä, kuten taide-elokuviin usein kuuluu. Tämä pakotti etsimään merkityksiä siitä, mitä olimme juuri nähneet, ja kyllähän sieltä lopulta paljon löytyikin. Franches Ha on ennen kaikkea rehellinen katsaus ihmiselämään ja sen hetkittäiseen hankaluuteen. Elokuva ei yritä paljon, mutta onnistuu siinä kaikessa. Päivä päivältä koen, kuinka tansitytön tarinaa ajattelee yhä enemmän lämmöllä, vaikka hetken ehtikin ihmetyttää.