Hobitti - Smaugin autioittama maa

Peter Jacksonin Keskimaahan sijoittuva tuotanto on kuin jäätelö. Joihinkin sitä uppoaa käytännössä loputtomasti, ja niin kauan kuin tunnistettava musiikki soi, Uuden-Seelannin maisemat pyörivät ruudulla ja porukalla on karvaiset jalat, homma toimii. Toisia taas alkoi ellottaa jo kolmannen Sormusten herran kohdalla, mutta nyt pöytään on lyöty kaksi uutta mega-ämpäriä samaa kamaa.

Mutta eihän Hobitti - Smaugin autioittama maa ole täysin samaa kamaa. Uusi megatrilogia on luotu huomattavasti ohuemmasta kirjasta ja tarinasta, ja kyllähän se näkyy. Toinen osa nojaa kokonaiseen viiteen lukuun, lainaa matkalla hieman muusta Tolkienin tuotannosta, mutta kestää silti 161 minuuttia. Tämä onkin Hobitti-elokuvien ilmeisin akilleenkantapää.

Peter Jacksonin sanotaan eksyneen fanifiktion kentälle, eikä tätä voi kyllä kieltääkään. Kevyttä tarinasisältöä on topattu mm. kahdella alkuperäiseen kirjaan liittymättömällä haltialla, joista toinen on tietenkin fanisuosikki Legolas ja toinen täysin hatusta vedetty Tauriel.

Monet Tolkien-fanaatikot ovat olleet erityisen loukattuja näistä suippokorvalisäyksistä, mutta omasta mielestäni ne ovat melkein elokuvan toimivinta sisältöä. Koska haltioiden seikkailuista ei ole varsinaista alkumateriaalia, niistä on voitu vapaasti käsikirjoitettaa oma, tiivis kokonaisuutensa, jossa ei ole sitä harhailun ja jahkailun makua, joka muuten värittää Smaugin autioittamaa maata.

Toisena selkeänä ongelmana on Hobitti-elokuvien uusi, kepeämpi ote, jolla tavoitellaan nuorempaa yleisöä. Örkkiä ja ökkömönkiäistä kyllä kaatuu tusinoittain, mutta pisaraakaan verta ei lennä taistelun tuoksinassa. Lopputulos näyttää siltä, kuin efektipajalla joku olisi nukkunut masteroinnin lävitse, ja veriefektit ovat yksinkertaisesti jääneet lisäämättä. Verisyys ei ole mikään itseisarvo, mutta sen puuttuminen on tässä tapauksessa todella ilmeistä, ja se jättää taisteluihin kummallisen fiiliksen.

Tämä kevennys on myös johtanut leikkisämpiin toimintakohtauksiin, joissa Legolas surffaa jokaisella saatavilla olevalla hirviöllä. Vaikka näitä hetkiä olisi saanut olla vähemmänkin, täytyy silti sanoa, että tynnyrimatka jokea alas on muuten hyvin sutjakkaasti ohjattu ja toimiva kokonaisuus, joka antaa elokuvalle oivan piristysruiskeen.

Kaiken haukkumisenkin jälkeen täytyy kuitenkin myöntää, että Smaugin autioittama maa parantaa huomattavasti trilogian ensimmäisestä elokuvasta. Tahditusta on viilattu, tunnelma ja huumori eivät enää ole niin lapsellisia, ja juoni jopa etenee kaikista sivupoluistaan huolimatta.

Leffaan mahtuu monia muistettavia hetkiä ja laadukkaita näyttelijänsuorituksia, joista täytyy mainita etenkin Stephen Fry Järvikaupungin Isäntänä. Myös Martin Freemanin vivahteikas Bilbo pääsee paremmin esille nyt kun tunnelma on hieman vakavampi. Paljonpuhutun Benedict Cumberbatchin suoritus Smaugina on kieltämättä vahva, mutta se on haudattu niin syvälle äänenkäsittelyn alle, että samaan olisi lopulta pystynyt moni muukin, ja Cumberbatch päätyy olemaan vain kuuma nimi, jolla vedetään katsojia leffalle. Myös Smaugin monologi on yksi elokuvan venyttämisen uhreista, ja vaikuttavuudestaan huolimatta se tuntuu kestävän pienen ikuisuuden.

Hobitti - Smaugin autioittama maa on suositeltavissa niillekin Keskimaan ystäville, jotka menettivät uskonsa sarjaan jo ensimmäisen osan kohdalla. Suunta on nyt oikea, mutta nähtäväksi jää, millaisen loppuniitin kolmas elokuva lyö trilogialle myöhemmin tänä vuonna.