We're the Millers

Ryhmädynamiikka ja henkilökemiat - siinä kaksi tärkeää asiaa, jotka näkyvät niin arjessa kuin työpaikalla. Tavallisesti ihmisten keskinäiseen toimeen tulemiseen vaikuttavat niin ikä ja asema kuin kiinnostuksenkohteetkin. Kuinka sitten tulevat toimeen neitsytpoika, kotoa karannut punkkarityttö, strippari ja huumediileri? Tämän joukkion ympärillä pyörii Rawson Marshall Thurberin ohjaama jenkkikomedia We're the Millers.

Muun muassa Saturday Night Liven parissa työskennellyt Jason Sudeikis tekee Millereiden pääosaroolin David Clarkina. David on pienen luokan huumediileri, joka joutuu elokuvan alussa hämärähemmojen ryöstön uhriksi. Saaliiksi vorojen mukaan lähtevät sekä Davidin rahat että myyntiin tarkoitettu marihuanasatsi. Ed Helmsin (The Office, Kaamea kankkunen) esittämä huumepomohahmo Brad Gurdlinger ei alaisensa töppäilyistä riemastu, vaan lähettää tämän isolle huumeiden salakuljetuskeikalle Meksikoon maksamaan velkansa.

Resuinen Clark pelkää rajapoliiseja ja päättää ovelasti kasata ympärilleen kulissiksi periyhdysvaltalaisen feikkiperheen, Millerit. Karismaattisen huumediilerin seuraksi lyöttäytyy lopulta kolme muutakin elämässään ajelehtivaa sielua: Frendit-sarjan kiistämättömän kuningattaren Jennifer Anistonin esittämä strippari Rose sekä hitusen vähemmän tunnettujen Emma Robertsin punkkarityttö Casey ja Will Poulterin nössöpoika Kenny.

Hieman hömpähtävästä alkuasetelmasta huolimatta, on We're the Millers erittäinkin virkistävä komediakokemus. Yksiulotteisten ja tylsien klisekasojen sijaan jokainen hahmo on mielenkiintoinen ja omalla tavallaan hauska. Erityismaininta menee Sudeikisin peruskyyniselle limanuljaskalle David Clarkille, joka tuo mieleen loistavan Community-sarjan juristin Jeff Wingerin. Clark on häikäilemätön manipulaation mestari, joka tietää aina mistä narusta vetää. Ylipäätään jokainen näyttelijä pääsee loistamaan, ja myös sivuhahmoista löytyy hulvattomia persoonia.

Toisin kuin niin monessa muussa komediaelokuvassa, saa We're the Millersin aikana nauraa oikeasti. Itseeni ainakin on aina vedonnut paremmin tilannekomiikka, hyvät henkilökemiat ja nokkelat oivallukset kuin epäuskottavat ja yksipuoliset höpöhöpöhahmot. Jopa noin 45 minuutin ekstrat ovat ihan hyvää kamaa, sillä niissä muun muassa esitellään, kuinka näyttelijäköörille on annettu elokuvassa vapauksia ideoida omien hahmojensa vitsejä omaan suuhun sopivammaksi.

We're the Millers ei ole ainoastaan hyvä komediaelokuva, se on loistava komediaelokuva. Loppujen lopuksi leffan liki ainoaksi pullonkaulaksi osoittautuu sen juoni. Sen sijaan, että elokuvassa nojattaisiin ainoastaan hersyvän hyvään huumoriin, nostetaan loppupuolella tarinankerronta liian suureen osaan. Tällaisessa elokuvassa olisi perusteltua jättää tarina lähinnä taustalla olevaksi tekosyyksi iloittelulle, mutta tässä on menty lievästi metsään. Juonellinen huumori harvemmin nimittäin yltää kaikkia kansoja yhdistävän tilannekomiikan tasolle, eikä We're the Millers tee poikkeusta sääntöön. Oli miten oli, jos joku kysyy minulta suositusta hyväksi komediaksi, niin tiedän tasan tarkkaan, mitä elokuvaa suosittelen!