Thor: The Dark World

Thorin seikkailut ovat edenneet jo toiseen elokuvaansa, joka tarkoittaa sarjisleffoissa sitä, että lämmittelyt ja alkuperätarinat on saatu pois tieltä, ja nyt päästään itse asiaan. Thorin "asia" tosin jää hieman hajanaiseksi.

Jumaltason sankarit ovat totutusti hankalia tapauksia. Vaikka Thor ei olekaan mikään Galactus, vaatii tämä omantasoistaan vastusta, jotta tarinassa olisi mitään jännitystä. Dark Worldissakin meininki saavuttaa sangen nopeasti kosmisia mittasuhteita, ja pian koko todellisuuden tulevaisuus on vaakalaudalla.

Ikävä kyllä tällaiset panokset ovat kärsineet pahasta inflaatiosta viime vuosien aikana. Ketä enää jaksaa kiinnostaa, jos aina lähdetään siitä, että kohta räjähtää koko galaksi tai vähintään koko maapallo? Onhan kyseessä makuasiakin, mutta itseäni näin abstrakti uhka ei enää jaksa säväyttää.

Tämän korjaamiseksi Thorissa on mukana myös henkilökohtaisempia uhkia. Pahisten tähtäimessä ovat yhtä lailla ukkosen jumalan heila kuin äitikin, ja mukana on häsäämässä komediakuolevaisia, joihin nuoremmat katsojat voivat epäilemättä samaistua.

The Dark World ei kuitenkaan saavuta sitä samaa lämpöä ja viihteellisyyttä, joka oli tunnusomaista ensimmäiselle Thor-elokuvalle. Eihän sekään taidetta ollut, mutta se osasi nauraa itselleen juuri tarpeeksi. Jatko-osa sortuu liialliseen ryppyotsaisuuteen, ja tekee parhaansa ollakseen kovin, kovin synkeä ja eeppinen sotakertomus.

Elokuvan valopilkkuna toimii Stellan Skarsgård, ja etenkin tämän kelmeä takapuoli, joka keikkuu ruudulla tavalla, johon monikaan veteraaninäyttelijä ei taipuisi. Tämä ei kuitenkaan kerro hyvää The Dark Worldista, joka jää muuten suurten taistelukohtausten ja puisevan dialogin sekamelskaksi. Meininki siinä on kieltämättä komeaa, eikä efekteissä olla säästelty, mutta kaunis kuori paljastaa onton sisuksen.