Ender's Game

Avaruuteen pohjautuvat elokuvat arveluttavat minua aina. Koskaan ei voi tietää, onko luvassa jännittävää painottomassa tilassa leijumista, vai pyöriikö touhu viuhuvien lasereiden ja massiivisten avaruusalusten ympärillä. Itse nautin eniten tiukoista tarinoista ja scifistä, joka esittää ilmakehämme ulkopuolisen maailman valtamerimäisenä, tunnelmallisena tyyneyden tyyssijana. Minua ei tieteiskirjallisuudessa kiehdo niinkään pinnallinen intergalaktinen sotiminen, vaan kourissaan pitävä juoni ja jo itsessään vaikuttava, taivaan tuolla puolen avautuva ulottuvuus.

Ender's Game kertoo tarinan maailmasta, jossa valmistaudutaan sotaan aiemminkin maan kanssa taistellutta muukalaisrotua vastaan. Kovanaamaisten Expendables-äijien sijasta avaruusohjelmaan värvätään lahjakkaita lapsia, jotka pelaavat muutenkin valmiiksi sotapelejä ja kouliintuvat strategisiksi ajattelijoiksi jo nuorella iällä. Erityisen kyvykkäänä Harrison Fordin erinomaisesti näyttelemä eversti Graff pitää Andrew "Ender" Wigginiä, joka selviytyy kaikista testeistä ensiluokkaisesti. Ankaran Graffin salainen haave on koulia Enderistä kunnioitettu sotasankari, joka pelastaa maapallon uhkaavalta tuholta.

Jotakuta saattaa epäilyttää tieto, että Ender's Game perustuu Orson Scott Cardin kirjaan. Kirjasta elokuvaan -käännökset ovat usein sillisalaattimaisia kokonaisuuksia - valkokankaalla aika on rajattu, ja kirjojen merkittäviäkin hahmoja ja tapahtumia joudutaan usein karsimaan siirryttäessä nopeatempoisempaan formaattiin. Myös Ender's Gamessa esimerkiksi päähenkilö Enderin ja tämän siskon suhde tuntuu kulttuurisesti ajatellen hieman omituisen läheiseltä. Oletettavasti kirjassa avataan tilannetta enemmänkin, vaikka voi katsoja nytkin päätellä, että läheisiä välejä selittänee ainakin perheen kolmannen lapsen väkivaltaisuus.

Liki kaksituntisen seikkailun tempo on juuri sopiva. Yllätyksiä ja uusia kasvoja tulee vastaan hyvää tahtia, eikä notkahteluille ole sijaa. Erinomainen ja jännittävä juoni pitää tunnelman tiiviinä alkuhetkistä viimeiselle sekunnille asti, ja tapahtumien fokus pysyy koko ajan selkeänä. Taustalla menoa siivittävät vielä Steve Jablonskyn säveltämät musiikkiraidat, jotka muistuttavat ilahduttavasti Mass Effectin soundtrackista, ja samaa voi sanoa koko seikkailun tietynlaisesta seesteisyydestä. Jos Mass Effect olisi elokuva, olisi se jotain hyvin Ender's Gamen kaltaista.

Erityistä kiitosta täytyy antaa elokuvan lapsinäyttelijöille. Siinä missä teinit päähenkilöinä kielivät yleensä Twilightin ja Percy Jacksonin kaltaisista nuorisoleffoista, Ender's Game ei ole lasten elokuva. Enderiä esittävä Asa Butterfield suoriutuu roolistaan loistavasti, eikä onnistu ärsyttämään missään vaiheessa. Ender on älykäs ja jämäkkä nuorimies, ei mikään vitsiä vääntävä ja piipittävä pikkulapsi. Lisäksi ilahduttavaa on, kuinka elokuva ylipäätään käsittelee sekä sodan luonnetta että lasten käyttämistä sotajoukkoina. Mitään läpinäkyvää ja Hollywood-tyylistä kiiltokuvamaista moralisointia ei kuitenkaan onneksi nähdä, vaan aitous ja aikuisuus hohkaa läpi kaikesta elokuvan materiaalista.

Kun tekijäluettelo lähti rullaamaan, olin minä myyty. Olin olettanut jotain aivan toisenlaista, jotain joko tylsää, pinnallista tai lapsellista, mutta sen sijaan minulle oli tarjoiltu yksi parhaista ja syvällisimmistä elokuvakokemuksistani pitkään aikaan. Ender's Game on nerokkaasti kirjoitettu, visuaalisesti näyttävä ja tiivistunnelmainen paketti, jota kelpaa suositella ja katsella vaikka toistekin.