Winter's Tale

Peter Lake (Colin Farrell) on ammattivaras, joka työskentelee itsensä paholaisen kätyrille (Russell Crowe). Kun sukset menevät ristiin pomon kanssa, Peter pakenee kostonhimoista pomoaan. Pakomatkallaan Peter törmää kauniiseen Beverly Penniin (Jessica Brown Findlay), johon hän rakastuu ensi silmäyksellä. Kohtalon yhteen tuomaa rakkautta kuitenkin koettelevat pahuuden voimat ja Beverlyä vaivaava kuolettava sairaus.

Elokuvan kerronta etenee liian hitaasti ja tökkii jo heti alkumetreillä. Yllättävien fantasiaelementtien käyttö muuten realistisessa ympäristössä tuntuu täysin irtonaiselta. Tilannetta ei auta, ettei tarinassa esiintyviä mystisiä arvoituksia pohjusteta tai selitellä millään tasolla. Tarinan kiinnostavat elementit hukkuvat epäselviin juonikuvioihin, sekä henkilöihin, joilla ei ole mitään tekemistä tarinan kanssa. Jopa loppuratkaisu on täysin irtonainen aikaisemmin nähtyyn puoleentoista tuntiin elokuvasta.

Käsikirjoittajana uransa luonut, ja esikoisohjauksensa tekevä Akiva Goldsman on hyvä esimerkki, ettei kaikista vain ole ohjaajaksi. Miehen yliteatraalinen ote elokuvaan näkyy muun muassa näyttelijöiden tahattoman koomisena ulosantina, johon he eivät itsekään usko.

Suurten tähtien kuten Russell Crowen, Colin Farrellin ja Will Smithin työskentelyn seuraaminen tässä elokuvassa liikkuu surkuhupaisan ja myötähäpeän välimaastossa. Tunteita väännetään väkisin ja välillä jopa normaalit eleet ja liikehdintä tuntuvat vaivaantuneelle. Ainoastaan uraansa aloitteleva Jessica Brown Findlay osaa ihastuttaa suloisen viattomalla olemuksellaan. Hänestä huokuva nuoruuden into taistelee uppoavaa laivaa vastaan, jonka paatuneet konkarityökaverit ovat henkisesti jo hylänneet.

Teknisesti elokuva on kuvattu näyttävästi. Maailmassa on todellista sadun tuntua, jota lämpimät sävyt ja tarkka kuvanlaatu tukevat. Kokonaisuutta kuitenkin rikkovat puolivillaiset tietokone-efektit, joista tulevat mieleen enimmäkseen 80-luvun lastensatuelokuvat. Nämä käsinpiirrettyjen oloiset partikkeliefektit yhdistettynä elottomiin 3D-eläimiin nostattavat hymyn huulille mutta vain negatiivissa mielessä. Efekteihin ei kiinnittäisi niinkään huomiota, jos tarina olisi niitä jotenkin pohjustanut. Nyt ne hyppäävät silmille siinä missä tarinan lukuisat epäloogisuudetkin.