American Hustle

Ohjaaja David O. Russell on vauhdissa. Unelmien pelikirja teki vuonna 2012 vaikutuksen kriitikoihin ja keräsi palkintoja, mutta se oli loppujenlopuksi pieni elokuva kahden keskivertoa hankalamman ihmisen suhteesta. Nyt vuorossa on American Hustle, joka on periaatteessa taas elokuva kahden (tai useamman) keskivertoa hankalamman ihmisen suhteesta, mutta pieneksi sitä ei voi sanoa millään mittarilla.

Elokuvan tapahtumat pyörivät ns. Abscam-operaation ympärillä, jolla FBI jallitti amerikkalaisia poliitikkoja korruptiosyytteisiin 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa. Yhtenä FBI:n valttikorteista oli ammattimainen huijari Melvin Weinberg, johon pohjautuvaa hahmoa American Hustlessa esittää Christian Bale.

Bale tunnetaan entisestäänkin muuntautumiskykyisenä näyttelijänä, mutta tällä kertaa luvassa on jotain ihan omanlaistaan. Balen hahmo on möhömahainen ja kaljuuntuva, vähintäänkin kyseenalaisen tyylitajun omaava kaveri, jonka nahkoihin näyttelijä heittäytyy suurella riemulla. Kokemus on varmastikin ollut omalla tavallaan vapauttava normaalisti tiukkojen ulkonäkörajojen sisällä toimivalle Hollywood-kansalaiselle.

Balen vastakappaleena on Evelyn Knightiin perustuvaa huijaritarta esittävä Amy Adams, joka tekee myöskin kiitettävän suorituksen, mutta jää lopulta pahasti Russellin luottonäyttelijäksi muodostuneen Jennifer Lawrencen varjoon.

Sekä Unelmien pelikirja että American Hustle saivat Oscar-ehdokkuudet neljässä näyttelijäkategoriassa, ja molempina kertoina Lawrence vei sen ainoan voitetun pokaalin. Pelikirjassa pidin tämän suoritusta yliarvostettuna, mutta Hustlen tapauksessa olen jo samaa mieltä Oscar-komitean kanssa. Toki hahmossakin on nyt toisenlaista syvyyttä ja rosoa, joka tarjoaa Lawrencelle laajemman skaalaa minkä puitteissa toimia.

Tämän pohjalta on helppoa päätellä, että näyttelijät ovat American Hustlen suurin vahvuus. Sen tarinankerrontaa voisi kutsua parhaimmillaankin hajanaiseksi, eikä jo valmiiksi monimutkainen Abscam-kuvio välity helposti ainakaan niille, joille se ei ole entuudestaan tuttu. Tilannetta ei helpota myöskään se, että Russell on jälleen päästänyt näyttelijänsä improvisoimaan runsaasti. Kokonaisuus jää tarinallisesti löysäksi, kun ohjaaja unohtuu nautiskelemaan esiintyjien suorituksista.

Näissähän ei tosiaankaan ole mitään vikaa, mutta ne tekevät American Hustlesta enemmänkin ajelehtivan henkilökuvan kuin juonivetoisen veijaritarinan. Ovelat juonenkäänteet tuntuvat tämän vuoksi irrallisilta, kuin jostain toisesta elokuvasta mukaan tipahtaneilta elementeiltä.

Olen itse Russellin aiemman tuotannon ystävä, mutta nämä tuoreemmat tuotokset tuntuvat nimenomaan ohjauksensa puolesta liian löysiltä. On hienoa, kun ohjaaja antaa näyttelijöille tilaa, mutta jossain vaiheessa rajojen on pakko tulla vastaan.