Autómata

Vuosi on 2044 ja 99 prosenttia ihmiskunnasta on menehtynyt auringon yliaktiivisuuden tuloksena. Pilgrim-robotit korvaavat menetettyä työvoimaa ja pyrkivat pitämään aavikon aloillaan. Pilgrimejä puolestaan pitävät aloillaan niille luodut lait, joiden mukaan ne eivät saa vahingoittaa mitään elämänmuotoja tai muokata itseään tai muita robotteja.

Tämän vuoksi robottivalmistaja ROC:n vakuutustutkija Jacq Vaucan (Banderas) onkin huuli pyöreänä, kun rappiolla oleva kyttä (McDermott) selittää ampuneensa itseään korjailleen robotin. Totuuden etsintä johtaa Vaucanin perimmäisten kysymysten äärelle.

Katsojassa tämä matka tosin herättää lähinnä kysymyksiä siitä, onko Automatassa yhtään alkuperäistä osaa, vai onko sekin koottu muiden lajinsa edustajien kappaleista?

Itse en onnistunut löytämään tästä elokuvasta yhtään omaperäistä ajatusta. Etenkin I, Robot ja Blade Runner on selvästi nuohottu antaumuksella lävitse, mutta listaa voisi jatkaa aina sivun loppuun saakka. Näitä lainattuja osasia on lyöty kiinni toisiinsa varsin brutaaleilla tavoin, eikä lopputulos ole niinkään kiiltävä synteesi kuin jonkinlainen kliseitä tursuava Frankensteinin hirviö. Vaikutelma kasvaa tasaisesti elokuvan loppua kohti, jossa se kieltämättä saavuttaa jonkinmoisen kliimaksinsa.

Tämä kritiikki pätee tietysti vain tarinapuolella, sillä visuaalisesti Automata on oivallinen leffa. Sen karut aavikkomaisemat toimivat hienona kontrastina sateiselle Blade Runner -kaupungille, ja sekä sen lavastusta että esineistöä katselee mielikseen. On hyvin harmillista, että tämä kaikki jää vain koreaksi kuoreksi, jota sen alla piileskelevä tarina ei pysty kannattelemaan.

Tämä on harmillista myös herra Banderasin kannalta, koska hän heittää Vaucanin roolissa tyystin syrjään normaalit nätin pojan elkeensä. Vaucan on säänpieksämä mies, jonka päälakea koristavat kiharaisen hurmuripehkon sijasta korkeintaan arvet, eikä tämän sielunmaisemakaan ole hattaraa ja kimalletta.

Banderas uppoutuu rooliinsa täydellä työllä, ja tämän kurjailua on ilo seurata. Kliseinen dialogi tietysti rikkoo tunnelmaa tuon tuostakin, muttei täysin onnistu peittämään sitä faktaa, että halutessaan Banderas on edelleenkin taitava ja monitasoinen näyttelijä. Tämän suoritus huojuu vain Vaucanin vaimoa esittävän Birgitte Hjort Sørensenin kanssa jaetuissa kohtauksissa, mutta tässä syy ei ole kummassakaan näyttelijässä, vaan vaimon sangen ohueksi jäävässä hahmossa.

Ulkokuori ja hyvä näyttelijäntyö jäävät silti Automatan ainoiksi ansioiksi, ja se on elokuvana kömpelösti koottua lainatavaraa joka kumisee omaa tyhjyyttään - ikävä kyllä.