Two Faces of January

Tammikuun kaksi naamaa on trilleri, joka kertoo vanhahtavaan tyyliin kauniista amerikkalaisista vaarallisessa ja karvaisessa Euroopassa, tässä tapauksessa Kreikassa. Vanhahtavuuteen on syynsä, koska kyseessä on adaptaatio Patricia Highsmithin vuonna 1964 kirjoittamasta romaanista.

Highsmith tunnetaan tietenkin Ripley-kirjojen kirjoittajana, mutta tämän käsialaa oli myös alkuperäinen Muukalaisia junassa, josta Alfted Hitchcock ohjasi todellisen klassikon. Two Faces of Januarya onkin verrattu näihin elokuvakäännöksiin, mutta vaikka se jakaakin niiden kanssa keskeisiä teemoja, jää se jälkeen edeltäjistään.

Mortensen ja Dunst esittävät varakasta avioparia, joka törmää Isaacin tulkitsemaan kiertelijään. Vaikuttaa ensin siltä, että pariskunta on tehnyt virheen ryhtyessään tekemisiin nuoren huijarin kanssa, mutta tarina ei olekaan aivan niin yksinkertainen.

Kolmikko muodostaa elokuvan varsinaisen hahmogallerian. Toki mukana on myös erinäisiä sivuhahmoja, mutta suurin osa näistä on eurooppalaisia, jotka ovat tässä genressä yksi lavasteiden alalajeista.

Highsmithin teksti olisi kenties sietänyt jonkin verran modernisaatiota. Vaikka elokuva itsessään sijoittuukin vuoteen 1962, tihkuu myös rivien välistä tunkkaista asennetta. Muun muassa Dunstin esittämä vaimo pyöristyy hysteeriseksi naiseksi, joka toimii lähinnä passiivisena pelinappulana miesten valtataistelussa. Kolmikantaisempi asetelma olisi ollut heti hedelmällisempi, mutta ymmärrettävästi se olisi myös vaatinut enemmän työtä käsikirjoittajalta.

Tuotannossa ei olla säästelty, ja sekä kuvaus että lavastus antavat onnistuneella tavalla ajanmukaisen vaikutelman. Myös näyttelijät ovat tehtäviensä tasalla, mutta jokin kokonaisuudesta jää kuitenkin puuttumaan. Kenties osasyynä on se, että Highsmithin alkuteos ei ole yhtä tiukka kokonaisuus kuin esimerkiksi ensimmäinen Ripley-kirja, eikä juonittelu yllä nokkeluudessaan samalle tasolle.

Voi myös olla, ettei ensimmäistä kertaa ohjannut Amini uskaltanut heittäytyä, vaan ohjasi kieli keskellä suuta hyvin perinteisen elokuvan. Näin siitä jäävät puuttumaan sekä huiput että alhot, ja lopputulos jää tasapaksuksi. Myös potentiaaliset eroottiset jännitteet jäävät kovin löysiksi, ja tarinan loppu on suorastaan antikliimaksi.

Two Faces of January haluaisi oikein kovasti olla moderni Hitchcock-elokuva, mutta se jää kauas esikuvistaan. Se ei ole huono raina, mutta siltä ei myöskään kannata odottaa liikoja. Viggoa fanittavat voivat lisätä arvosanaan pisteen tai jopa pari.