White God

Unkarilainen maailmalla palkittu elokuva White God on kummallinen tapaus samalla tavalla kuin ylistetyt eurooppalaiset taide-elokuvat yleensäkin. Saavutettujen näyttöjen perusteella rainasta kuuluisi pitää, mutta kun ei niin ei. Ei tämä niin leffa silti hirveän huono ole. Toisaalta se ei myöskään onnistu herättämään sellaisia tunteita kuin ehkä olisi ollut tarkoitus.

Avioeroperheen lapsi on kovasti kiintynyt sekarotuiseen koiraansa, mutta tytön huoltajaksi määrätty isä ei halua pahaista piskiä asuntoonsa. Näin ollen koira jätetään maantien poskeen oman onnensa nojaan. Elikko päätyy rankkurireissun kautta koiratappeluiden järjestäjien haltuun. Hampaita hiotaan terävämmiksi, aineenvaihduntaa muokataan hormoniruiskeilla ja säännöllisesti pieksemällä koirasta tehdään tappelija. Hurtassa on kuitenkin johtaja-ainesta, joten onnistuttuaan pakenemaan se värvää kaikki kulmakunnan haukut armeijaansa ja näin käynnistyy koirajoukon sota ihmiskuntaa vastaan.

Elokuva olisi ehkä toiminut paremmin animaationa, sillä nyt koirat jäävät liian persoonattomiksi päähenkilöiksi. Suuren lauman ohjaaminen on epäilemättä ollut kulissien takana vaativa urakka, mutta silti hurttajoukko onnistuu vaikuttamaan liikaa pieleen menneeltä koiranäyttelyltä. Asiaa ei auta sekään, että kerronta on toteutettu rauhallisen laiskasti. Valinta ei istu lainkaan elokuvaan, jonka pitäisi tavoittaa alati eskaloituvan kriisitilanteen ahdistava tunnelma.

Rainan sanoma on löysästä toteutuksesta huolimatta hyvin selkeä. Eläinten huono kohtelu ansaitseekin huomiota, mutta jäädäkseen katsojalle mieleen se olisi pitänyt tehdä selvästi shokeeraavammin. Ihan kuin ohjaaja olisi halunnut pitää projektinsa maanläheisenä ja siten katsojalle paremmin omaksuttavana. Jos näin niin pieleen meni, koska ajatus koirien organisoidusta armeijasta ei ole järin uskottava. Reilusti överiksi vedetty verilöyly irtoraajoineen olisi ehkä onnistunut jättämään suuremman vaikutuksen. Toisaalta draamapalkinnot maailmalla olisivat myös jääneet saamatta. Oikeastaan ainoa elokuvallisesti vaikuttava kohtaus on se, mihin leffa loppuu. Tekijät ovat ymmärtäneet, että joskus täydellinen hiljaisuus toimii paremmin kuin sinfoniapauhu.

Lisämateriaaleja ei ole, mikä ärsyttää suuresti. Olisin kaivannut tekijöitä itseään kertomaan tavoitteistaan projektinsa parissa, koska varsinaisen elokuvan katsottuaan olo on lähinnä hölmistynyt. Tuotantoarvojen puolesta White Godissa ei ole mitään varsinaista vikaa, mutta kasvavan jännitteen täydellinen puuttuminen pudottaa katsomiskokemuksen jonnekin ihan OK -tason ja mitään sanomattoman väliin.