Project Almanac

Aikaa manipuloivista elokuvista kolmiosainen Paluu tulevaisuuteen sekä Terminator-rainat taitavat olla niitä tunnetuimpia. Kaikissa on sama perusajatus, jonka mukaan menneisyyden manipuloiminen muuttaa tulevaisuutta. Project Almanac ei näin ollen lähtökohdiltaan ole mitenkään mullistava, mutta elokuvan tapa käsitellä aihettaan tekee sen poikkeukselliseksi kaltaistensa seurassa.

Teknillisen korkeakoulun opiskelupaikasta haaveileva nörttipoika David Raskin (Jonny Weston) löytää kotinsa vintiltä isänsä kesken jääneen vempaimen. Samassa romulaarissa on myös videokamera, jolla kuvatun materiaalin olemassaolo tuntuu mahdottomalta. Lahjakkaana poitsuna David ryhtyy kavereineen tekemään kokeita laitteella, joka osoittautuu toimivaksi aikakoneeksi. Tästä alkaa lähimenneisyydellä kikkailu, joka uhkaa lopulta kääntää päälaelleen tutkijateinien lisäksi koko heidän sosiaalisen piirinsä elämän. Tarina olisi saattanut lähteä käsistä saavuttaen jonkinlaisen maailmanpelastuksen mittakaavan, mutta siihen ei onneksi ole menty. Elokuvan nuoriso ymmärtää lopettaa ajoissa ennen kuin homma leviää käsiin kuin ne kuuluisat Jokisen eväät.

Koko elokuva on toteutettu käsivaralla kuvaten ikään kuin kotivideota tehden. Seurauksena on runsaasti kameran heilumista, epätarkkoja otoksia ja epätyypillisiä kuvakulmia. Käsivaraotoksilla on epäilemättä haluttu luoda realistisempi ote teiniporukan tiedekokeiluihin. Pyrkimyksessä onnistutaan osittain.

Nuorison aikamatkailun voisi odottaakin keskittyvän lähimenneisyyden kemian kokeiden läpäisyyn, sosiaalisen statuksen nostamiseen koulun käytävillä ja tietysti tyttöjen hurmaamiseen. Toisaalta tekijöiden olisi pitänyt mennä loppuun saakka todentuntuisuuden tavoittelussaan: avainhahmoihin valitut näyttelijät ovat nuoresta iästään huolimatta aivan liian kauniita rooleihinsa. Varsinkin aikamasiinan löytänyt David on liian hyvännäköinen ollakseen tieteelle omistautunut nörttipoika, joka unelmoi tekevänsä vaikutuksen koulun kauneimpaan tyttöön. Rooliin nähden epäonnistuneesta habituksesta huolimatta koko uuden polven näyttelijäkaarti hoitaa työnsä hyvin ja luonnollisesti. Toisaalta taas hahmokavalkadissa ei ole ainuttakaan syrjään vetäytyvää, hartiat lysyssä kulkevaa rillipäistä laiheliinia, vaan kaikki ovat korostetusti ulospäin suuntautuneita ekstroverttejä. Näin ollen henkilöhahmojen käytöksen ja heille pedattujen kiinnostuksenkohteiden välillä on ristiriita, joka vahingoittaa muuten niin pitkälle tavoiteltua todentuntuisuutta.

Toimivan juonenkuljetuksen lisäksi muukin toteutus on odotetulla tasolla. Tehosteita käytetään tarpeen mukaan eikä mikään hyppää kuvaan kuulumattomana silmille. Musiikista ei jäänyt minkäänlaista muistikuvaa eikä sen korostaminen olisi varmaankaan sopinut elokuvan kotivideomaiseen esitystapaan. Loppuratkaisu on aika kaukaa ennakoitavissa, mutta toisaalta ehkä se on melkein ainoa tyydyttävä tapa päättää elokuva. Jatko-osia ei kosiskella, mikä on iloinen yllätys: tarinalle tulee selvä piste eikä jatkosta vihjailla.

Lisämateriaaleina on vaihtoehtoisia alkuja ja -loppuja sekä poistettuja kohtauksia. Tämä on osoitus siitä, että sujuvan kokonaisuuden luominen ei ole ollut itsestään selvä juttu. Lopputulos on kuitenkin tyydyttävä ennen kaikkea tarinankerronnan osalta. Ajattelin ensin antaa Blu-ray-julkaisulle kirkkaan kasin, mutta samaan aikaan puolitiehen jätetty realismin tavoittelu häiritsi koko ajan alusta loppuun. Sen vuoksi lopullisesta arvosanasta putoaa yksi piste.