Foxcatcher

Maailmaan mahtuu monta kummallista tarinaa. Näistä yksi on epäilemättä kertomus siitä, kuinka superrikkaan suvun eksentrinen perijä päätti suorastaan omia USA:n painijoukkueen oman kattonsa alle.

John E. du Pont lähestyi 1980-luvun loppupuoliskolla maailmanmestaruuden tuoreeltaan voittaneita Schultzin veljeksiä tarjoten näille niitä resursseja ja rahallista tukea mitä nämä eivät tuolloin muualta saaneet. Ehtona oli tietenkin, että veljekset harjoittelisivat ja asuisivat du Pontin Foxcatcher-tilalla sekä ottelisivat tämän nimen alla. Vaikka tarjous olikin sellaisenaan urheilijan unelma, syntyi siitä myöhemmin tosielämän tragedia.

Foxcatcherin näyttelijäkaarti uhmaa konventioita. Kummallisena du Pontina nähdään kepeästä komediatyöstään tunnettu Steve Carell, kun taas keskeisempänä Schultzin veljeksenä esiintyy tunnettu peruna, anteeksi toimintanäyttelijä, Channing Tatum. Konventionaalisempaa ja ennestään päteväksi todettua draamavahvistusta tarjoaa Mark Ruffalo toisena Schultzina.

Voidaan sanoa, että Foxcatcher on Carellin elokuva. Tätä on suorastaan vaikea tunnistaa du Pontin roolissa, eikä tämän vanhoista maneereista ole jälkeäkään. Carellin du Pont on enimmäkseen etäinen ja vaikeasti luettava, mutta tämä saattaa yhtäkkiä äityä äärimmäisiin tunnetiloihin. Kaikenkaikkiaan Carell pullistaa elokuvassa sellaista dramaattista lihasta, jota on tuskin nähty häneltä tätä aiemmin.

Myös Tatumista on revitty esiin uusia puolia. Vaikka tämä on varmasti ollut kotonaan roolin fyysisissä aspekteissa, on tämä joutunut samalla tulkitsemaan nuoremman Schultzin monimutkaisia tuntemuksia. Kyseessä on varsin sulkeutunut hahmo, jonka ulosanti ei todellakaan ole sulavaa, mutta Tatum ei nyt takeltele itse repliikkien kanssa, vaan luo sen sijaan todellisen roolin.

Vaikka Foxcatcherin roolisuoritukset ovatkin dramaattisesti korkeatasoisia, aivan kuten elokuvan ohjaus ja kuvauskin, jää se todella etäiseksi ja kylmäksi. Sekä du Pont että nuorempi Schultz ovat hyvin sisäänpäinkääntyneitä hahmoja, joten katsojat pääsevät seuraamaan runsasta kulmien kurtistelua, ähinää ja tuimia katseita. Elokuvan niukka musiikkityö vain vahvistaa pysähtyneisyyden tuntua.

Teknisenä suorituksena Foxcatcher on erinomainen elokuva, ja uskon sen edustavan tärkeää käännekohtaa ainakin Carellin uralla, mutta se ei taivu minkäänlaiseen vuoropuheluun katsojansa kanssa. Se on kuin moderni veistos joka istuu jalustallaan ja ottaa vastaan kriitikoiden ihailua, mutta kun sen on kerran nähnyt, ei ole mitään syytä enää koskaan katsoa sitä uudestaan.