Pixels

Pixels tarjoilee juonen, jonka nelivuotiaskin voi kätevästi hahmottaa. Maapallolle hyökkää lauma avaruuden muukalaisia, jotka ovat ymmärtäneet kulttuurimme hieman vinosti, ja tulevat nyt haastamaan meitä "omassa lajissamme" erilaisten kasarivideopelihahmojen muodossa. Harmi vain, että se sama nelivuotias on ollut vetovastuussa koko elokuvan käsikirjoituksesta.

Adam Sandler esittää jälleen kerran kehityksessään peruskouluun jumahtanutta mieslasta, jolla ei ole mitään tarjottavaa, ennen kuin maailma yhtäkkiä kääntyy päälaelleen. Samalla hän tietenkin saa osakseen kauniin ja menestyneen naisen rakkauden. Kohdeyleisö tunnistanee itsensä, muttei luultavasti osaa hävetä.

Kuten todettua, Sandler on nähty tässä roolissa useita kertoja ennenkin, mutta lopputulos on joka kerta surullisempi. Ei vain sen vuoksi, että parhaimmillaan erinomainen esiintyjä osoittaa täydellistä haluttomuutta nähdä vaivaa palkkansa eteen, vaan myös siksi, että Sandler on viisikymppinen ukko, ja alkaa myös näyttää siltä.

Laiskuus paistaakin näyttelijänsuorituksesta, aina siihen pisteeseen saakka, että kanssanäyttelijä Josh Gad koittaa paikata tilannetta omaksumalla Sandleriltä tuttuja manereeita. Peter Dinklage on puolestaan juuri ja juuri läsnä, eikä tarjoa juuri muuta kuin tunnistettavan naamansa.

Elokuvan todelliseen pääosaan jäävätkin videopelimöröt, jotka on toteutettu kiitettävällä pieteetillä. Kasibittisyyden kouriin joutuva maailma esitetään hauskalla tavalla, mutta tässäkään Pixels ei pysty tarjoamaan yhtään enempää kuin se alkuperäinen lyhytelokuva, jonka hartioille tämä raina on rakennettu.

Pixels on yhtä aikaa liian pitkä ja hyppivästi etenevä, joka on tietenkin eräänlainen saavutus, ei tosin hyvä sellainen. Elokuvaa voi suositella helposti viihdytettäville alakoululaisille, joskin tässä tapauksessa nuorille aivoille olisi terveellisempää keskittyä varsinaisiin videopeleihin, eikä niiden menneisyydessä piehtaroivaan Ö-luokan komediaan.