Pan

Lentävän pojan klassisesta sadusta on tehty lukuisia elokuvaversioita vaihtelevin tuloksin. Pan (2015) pyrkii tekemään pesäeroa muihin samasta aiheesta tehtyihin elokuviin keskittymällä tarinan alkuaikoihin ja hahmojen syntyhistoriaan. Katsojalle tarjoillaan vastauksia Peterin (Levi Millerin) orpokotiin päätymisestä, kuinka hän joutui Mikä-Mikä-Maahan ja miten hän tutustui kapteeni Koukkuun.

Kerronnallisesti elokuva on sujuvaa viihdettä, joka latoo toimintaa ja seikkailua sopusuhtaisesti muistaen myös hengähtää, kun asioita pitää selitellä tarkemmin. Pienet outoudet, kuten muutamat täysin irtonaiset laulukohtaukset, vaikeuttavat maailmaan uppoutumista. Hyvä esimerkki on tuhatpäisen lapsijoukon laulama Nirvanan "Smells like teen spirit", joka hyvin mahdollisesti elokuvan kohdeyleisölle ei kerro mitään mutta tämmöiselle paatuneelle vanhalle arvostelijalle oli täysi kysymysmerkki ja outouden kautta vain negatiivinen kokemus. Elokuva painii muutenkin pahasti tyylilajinsa kanssa. Välillä mennään iloisessa lastenseikkailuhengessä, kunnes tämä iloinen lapsiseikkailija saa kirjaimellisesti mojovan potkun mahaan ja väkivaltaisuus saa irvistämään ajatellessani elokuvan nuorta yleisöä.

Tyylilaji ei ole ainoa asia jossa elokuvan vaaka kiikkuu laidalta toiselle. Vahvaa teatraalista tunnelmaa luova rikas visuaalinen ilme, ja erityisesti sen laatu, heittävät häränpyllyä harva se hetki. Välillä elokuvassa nähdään tyylikkäitä tietokone-efektejä kunnes muppettisilmäiset isot käsinukkelinnut räpistelevät pitkin huonosti valaistua studioviidakkoa. Hahmot myös matkaavat pitkin upeita luonnonmaisemia päätyäkseen vain lopulta järkyttävän huonosti toteutettujen taustaprojisoitujen kankaiden eteen juoksemaan paikallaan käsiään heilutellen kuin 50-luvun seikkailuelokuvissa konsanaan.

Vaikka Levi Milleriltä löytyy uskottavuutta ja luonnollisuutta näytellä Peteriä, valitettavasti hänen karismaatiton ulkonäkönsä tekee hänestä unohdetun pojan Mikä-Mikä-Maahan ennen lopputekstien rullausta. Toisesta ääripäästä löytyy taas Hugh Jackman pelättynä ja kovin räikeänä merirosvona, joka selvästikin nauttii lähes tunnistamattoman ulkonäkönsä antamasta vapaudesta olla kerrankin joku muu kuin Wolverine. Muutenkin teatraalinen lähestyminen elokuvassa on selkeästi Jackmanin mieleen. Ehkä mieleenpainuvin rooli kuuluu kuitenkin Garrett Hedlundille, joka näyttelee Koukkua. Hedlund vetää niin selkeää Indiana Jonesmaista veijariroolia, että nostalgiset tunnelmat herättävät pakostakin mielenkiintoa hahmoa kohtaan. Muutenkin hahmon lähtökohdat ovat kovin erilaiset, kuin minkälaisena Koukku yleensä tunnetaan. Harmillisesti elokuva ei paljasta miehen kasvutarinaa kokonaisuudessaan vaan se on ärsyttävästi pedattu selkeään jatko-osaan.

Pan (2015) tarjoilee paljon mielenkiintoisia elementtejä sujuvaan ja näyttävään seikkailuun. Kuitenkin liian vahva epätasapaino niin tyylilajin kuin yleisen ilmeen välillä repii kokonaisuutta liian moneen suuntaan ja jäljelle jää vain epämääräistä silppua josta ei sellaisenaan voi nauttia. Tämä on myös hyvä todiste siitä, että aikaisemmin vain tylsää teatraalista draamaa ohjannut Joe Wright oli täysin väärä valinta tämän elokuvan puikkoihin. Jos nuorempi kohdeyleisö ei hätkähdä liiallista raakuutta ja väkivaltaisuuksia, heille tyyliheittelyt eivät varmaan niin paljoa töki kuin kyyniselle arvostelijalle, joten pisteitä voi helposti nostaa kaksikin yksikköä.