Luke Cage, 1. kausi

Netflixin Daredevilin menestyksen vanavedessä apajille rientää nyt Luke Cage. Sarja on ennalta arvattavan rikosdraaman ohella jonkinlainen rotupoliittinen kannanotto, vaikkei sen syvin olemus pohjoismaiselle katsojalle selviäkään. Luke Cage on joka tapauksessa vetelin ja pitkäpiimäisin Marvelin TV-sarja.

Kookas ja ainakin osittain muistinsa menettänyt Carl Lucas joutuu Seagaten vankilassa kyseenalaisiin ihmiskokeisiin. Räjähdyksien ja tuskanhuutojen jälkeen mies pääsee pakenemaan. New Yorkin Harlemissa piileskelevä Lucas huomaa olevansa poikkeuksellisen vahva, ja siinä sivussa luodinkestäväkin. Ennen pitkää nimetön sivusta seuraaminen ei kuitenkaan enää onnistu. Mies nimeää itsensä Luke Cageksi, ja ryhtyy huppari harteilla siivoamaan kulmakuntaa järjestäytyneen rikollisuuden kiroista.

Muutamaa ennalta arvaamatonta käännettä lukuun ottamatta koko ensimmäinen kausi on suurimmaksi osaksi hidastempoista leukain louskutusta. Parasta ovat oikeastaan varsin taajaan viljeltävät viittaukset Daredevil-sarjan kanssa. Luke Cagen ja alamaailman yhteenotto etenee odotetusti kietoutuen myös paikallispolitiikkaan ja poliisivoimien korruptioon. Uutta kokonaisuudessa on lähinnä se, että laahaava kattaus tarjoillaan hyvällä toteutuksella Marvelin siipien suojassa.

Nimiroolissa kunnostautuu ennen kaikkea Halo 5:n Lockena muistettava Mike Colter. Matalaääninen, vähäeleinen ja suurikokoinen mies muistuttaa hyväsydämisyydessään jonkinlaista vaihtoehtoista versiota DC Comicsin Teräsmiehestä. Colterin Luke Cage on hieman samanlainen kuin sarjan taistelukoreografiakin: yksinkertainen ja kömpelö. Tämä saattaa olla vahinko, koska yleensä hitaus ja ilmeettömyys luovat miehestä harkitsevan ja laskelmoivan vaikutelman.

Muista suorituksista mieleen jäävät ainakin Daredevilin Claire Templen rooliin palaava Rosario Dawson, ja koko sarjan ainoa valkoihoinen pahis Theo Rossi Shades-nimisenä kieroilijana. Röyhkeimpänä kulmakunnan kinginä heiluu Diamondback, jolla on henkilökohtainen kauna Luke Cagen kanssa. Timanttiselkää tulkitsee Erik LaRay Harvey, jonka ylitse lyöty teatraalisuus alkaa loppua kohden ärsyttää. Diamondbackin hahmo on toki uskonnollisestikin innoittunut ja fanaattinen, mutta silti pienempikin päällekäyvyys olisi riittänyt.

Rakenteensa puolesta kausi etenee suoraviivaisesti. Silloin tällöin käydään takautumina menneisyydessä, mutta suurimmaksi osaksi edetään nykyajassa poikkeamatta sen kummemmin oikealle tai vasemmalle. Dialogi on kautta linjan runsasta ja hidasta. Tämä ei haittaisi, jos pitkäpiimäisyys koskisi ainoastaan joitakin yksittäisiä henkilöhahmoja. Nyt kuitenkin kaikki nuoresta prostituoidusta poliisipäällikköön asti puhuvat samalla laahaavalla rytmillä.

Luke Cagen ensimmäisessä kaudessa näkyy ehkä neljä valkoihoista miestä, eikä ainuttakaan valkoihoista naista. Sarjan laatuun tämä ei tietenkään vaikuta, mutta asia pistää silti silmään. Onko Marvel halunnut luoda amerikkalaisten mustaihoiselle yleisölle oman sarjan? Onko Marvel halunnut osoittaa, että se kannattaa yhtiönä vähemmistöjen tasavertaisia oikeuksia? Joka tapauksessa kokonaisuudessa haisee rotupoliittinen kannanotto, jonka merkitys ei aukea pohjoismaiselle katsojalle.

Kokonaisuutena Luke Cagessa on ainesta, mutta mahdollisella kakkoskaudella tekijätiimin on ryhdistäydyttävä. Pelkkä pitkäpiimäinen dialogi yhdessä muutaman hitaan toimintakohtauksen kera ei enää kannattele koko sarjaa. Tai mistäpä minä tiedän: ehkä pitäisi vain olla jonkinlaisia ennakkotietoja New Yorkin Harlemista ja mustien amerikkalaisten kulttuurista yleensä saadakseen Luke Cagesta enemmän irti.