I, Daniel Blake

Ken Loachin viimeisin kertoo Daniel Blakesta, pitkän linjan työmiehestä, joka joutuu pumpun pettäessä ensimmäistä kertaa elämässään työvoimatoimiston ja Britannian nilkuttavan tukijärjestelmän armoille. Byrokratiahelvetti sopisi Kafkan kirjoihin kuin nenä naamaan, mutta se on valitettavasti totta ja tätä päivää, enenevissä määrin myös Suomessa.

Kyseessä on kovan linjan sosiaaliseen realismiin nojaava elokuva, jossa kevennykset ovat harvassa ja ilot pieniä. Sitä ei voi käsitellä irrallaan niistä ilmiöistä joita se kuvaa, ja se saikin Britanniassa aikaan vilkasta keskustelua aina korkeimmilla tasoilla asti.

I, Daniel Blake on ytimessään perinteinen kuvaus yhdestä miehestä, joka saa vastaansa kokonaisen valtiollisen järjestelmän. Amerikkalaisessa versiossa tämä mies synnyttäisi epäilemättä kansanliikkeen ja ajaisi lopulta jonkin vallankumouksellisen uudistuksen lävitse kongressissa. Saksassa pääosassa olisi berliiniläinen punkkari, joka ei välttämättä saisi kauheasti aikaan, mutta ainakin viinaa, huumeita ja katkeransuloisia hetkiä riittäisi.

Nyt kameran linssi on kuitenkin kohdistettu Britanniaan, ja Daniel Blake on säntillinen vanhan koulukunnan työmies, joka on aina maksanut veronsa mukisematta ja haluaisi tehdä töitä, mutta lääkäri ei anna. Työkkäri on kuitenkin sitä mieltä, että sydänvaivainen mies voi ihan hyvin mennä töihin, tai ainakin hakea niitä 35 tuntia viikossa saadakseen vähät avustuksensa. Kaikki pitää tehdä verkossa, mutta Blake ei ole eläessään käyttänyt tietokonetta, eikä virkailijoilla ole aikaa (tai lupaa) auttaa.

Nöyryytykset seuraavat toisiaan, ja moni sellainen katsoja, joka ei ole joutunut tähän asemaan, saattaa hyvinkin luulla Loachin meininkiä kärjistäväksi liioitteluksi, jota se ei ole. Elokuva pohjaa sekä työttömien että entisten ja nykyisten virkailijoiden kokemuksiin, ja molempia löytyy myös elokuvan taustanäyttelijöiden riveistä. Hauskana yksityiskohtana: työvoimatoimiston virkailijat saavat Britanniassa esiintyä elokuvissa, mutta eivät saa puhua niissä.

Pääosissa esiintyvät Dave Johns ja Hayley Squires ovat erittäin uskottavia roolisuorituksissaan, joissa ei ole tippaakaan Hollywood-elkeitä. Vaikka kyseessä on Blaken tarina aina elokuvan nimeä myöten, on Squiresin esittämä yksinhuoltaja yhtä keskeisessä asemassa juonen kannalta, joka on tervetullutta vaihtelua Loachin muuten mieskeskeisessä tuotannossa. Pääosien luonnollisuutta tukevat sivu- ja taustanäyttelijät, joista monilla ei ole minkäänlaista näyttelijätaustaa. Tämä seikka myös paistaa välillä lävitse, joskaan ei häiritsevissä määrin.

Musiikkia elokuvassa ei käytetä juuri laisinkaan, joka pakottaa katsojan todella keskittymään dialogiin ja kuvaan itseensä. Loachin tunteville ei tule yllätyksenä, että ote on nytkin lähes dokumentaarinen.

I, Daniel Blake on kaunistelematon kertomus, jolla on selvä viesti katsojilleen. Se on tämän viestin välittäjänä usein raskaskätinen, mutta niin on elämäkin. Näin poliittisesti kantaaottava elokuva on nykyään valitettava harvinaisuus, ja siihen kannattaa tarttua tilaisuuden tullen.