Velvet Goldmine

Velvet Goldmine kertoo Christian Balen esittämästä brittijournalistista joka saa työkseen selvittää mitä tapahtui eilispäivän glam rock-tähdelle, Brian Sladelle. Jonathan Rhys Meyersin esittämä vaihtoehtoinen David Bowie tuntuu hävinneen kukoistuksensa jälkeen tyystin maan pinnalta, mutta toimittajan matka johtaakin hänet oman menneisyytensä haudattuihin muistoihin.

Glamin ja kimalluksen aikakausi on kuvattu elokuvassa makeasti, ja siinä liikutaan vapaasti nykyisyyden ja menneisyyden välimaastossa, välillä sukeltaen musiikkivideoihin jotka todella voisivat olla 70-luvulta. Vaihtoehto-Bowien seurana nähdään Evan McGregorin Curt Wilde - jonka olemus on sekoitus nuorta Iggy Popia sekä Lou Reediä - ja näiden suhde onkin elokuvan punaisena lankana. Kyse on myös brittien ja jenkkien välisestä kulttuurivaihdosta, ja siitä kuinka näiden musiikkiskenet ovat aina ruokkineet toisiaan.

Siinä missä musiikki on ammennettu suoraan 70-luvulta, ovat elokuvan dialogi ja ajatukset vanhempaa perua. Oscar Wilde ja Jean Genet ovat läsnä silloinkin kun heihin ei suoraan viitata, ja näiden pohdiskelut sopivat täydellisesti imagon ja todellisuuden välisen jännitteen sekä egomaanisten rokkareiden käsittelyyn. Citizen Kanesta lainatusta rakenteesta lienee turha edes mainita tässä vaiheessa.

Velvet Goldmine on vahvasti polarisoiva elokuva. Toki sen näkemys 70-luvusta on lähes parodioiva, ja se lyö yli aina kuin vain voi, mutta se on osa sen viehätystä. Glam ei ole glam jos sitä käsitellään ryppyotsaisesti ja maanläheisesti, joten tällainen revittely on paitsi sallittua, myös tarpeellista. Ne joilla on vieläkin vähän kimalletta silmäkulmassaan tulevat varmasti nauttimaan kaksituntisestaan, ja tuoreemmille katsojille tämä on mielenkiintoinen ikkuna kummalliseen menneisyyteen.