Pariisin vainotut

Vuonna 1942 Ranska päätti luovuttaa Pariisin juutalaiset natsien käsiin. 13 000 heistä vangittiin pyöräilystadionille, josta nämä epäonniset sitten toimitettiin kohti itää ja tuhoamisleirejä. Pariisin vainotut seuraa tätä tapahtumaketjua paljolti tarinan lasten näkökulmasta, mutta samalla se sortuu itsekin tiettyyn naivismiin maalatessaan päähenkilöistään jaloja uhreja vailla muuten havaittavaa persoonallisuutta.

Juuri tällainen lievä kaavamaisuus vaivaakin koko elokuvaa, joka sopii ulkoasunsa puolesta paremmin pienelle ruudulle. Lavasteet ja etenkin pyöräilystadion ovat ensiluokkaisia, mutta tv-elokuvan fiiliksestä on vaikea päästä eroon. Kyseessä ovat ne täysin ennustettavat valinnat ja yleisesti keskinkertaiset näyttelijänsuoritukset jotka vetävät kokonaisuutta alaspäin.

Mélanie Laurent on toki sangen onnistunut sankarillisena sairaanhoitajana, mutta toisaalta jopa usein mainio Jean Reno sortuu vetämään ilmeettömän rutiinisuorituksen. Lapsinäyttelijät, jotka ovat tarinan keskiössä, eivät myöskään vakuuta. On toki hankalaa löytää päteviä näyttelijöitä näin nuorten lasten joukosta, mutta toiset elokuvat ovat aiemmin todistaneet tämänkin mahdolliseksi. Viimeisenä naulana Pariisin vainottujen arkussa on kesäteatteri-Hitler, joka onnistuu lähinnä parodioimaan esittämäänsä hahmoa.

Vaikka elokuva siis käsitteleekin historiallisia tapahtumia joiden ei soisi katoavan muistista, tekee se sen kömpelösti ja keskinkertaisesti. Tämä tarina olisi ansainnut huomattavasti paremman tulkinnan.